Ensimmäinen kouluviikko päätettiin perjantaina retkipäivällä. Kohteenamme oli Dū Jiāng Yànin kastelujärjestelmä Chengdusta hieman länteen ja autoon pakkautuivat meidän kurssilaisten lisäksi professori Chen, Amy sekä hieman vähemmän nähty toinen kontaktihenkilömme, neiti Lili.
Matkalla kävimme parissa etelä-Chengdun pienemmässä puistonähtävyydessä ja näimme laitakaupungille moottoritien varteen tehdyn luksus-asuinalueen: kolmimetrinen verkkoaita piikkilankapäällysteellä erotti rahvaan uima-altaista, palmuista ja design-asunnoista. Taisipa siellä vilahtaa partioiva vartijakin koiransa kanssa. Eläköön luokkayhteiskunta!
Itse Dū Jiāng Yàn on reilusti yli 2000 vuotta vanha kastelujärjestelmä ja patorakennelma, jonka nokkelat kiinalaiset kyhäsivät kasaan ilman autoCAD:iä tai räjähdysaineita. Se mahdollistaa veden kanavoimisen Minjiang-joesta Chengdun vainioille ja messevät riisisadot kuivempinakin vuodenaikoina. Turistikohteena se oli hyvin sisäänajettu: portilta löytyi yhtä jos toistakin matkamuistokojua ja joka paikassa pyöri – keitäs muita kuin kiinalaisturisteja. Alue oli kuitenkin hieno ja puutarhat matkan varrella itse patorakennelmalle olivat kauniita. Professori Chen kertoili tämänkertaisen tulkkimme Lilin välityksellä alueesta kiitettävällä paneutumisella ja oli jälleen kerran mitä kohteliain isäntä. Valitettavasti kielimuuri kasvoi korkeimmillaan juuri tulkkauksen kohdalla ja jotkut asiat jäivät hieman epäselviksi. Oli vaikeaa esimerkiksi täysin hahmottaa, miten Fish Mouse Navy liittyi kastelujärjestelmään, mutta eipä tuo nyt retkeä pilannut. Maisemat olivat hienoja, vaikka sadesumua leijailikin siellä täällä.
Paluumatkalla herra Chen halusi tarjota meille lounaan ja tutustumisen kiinalaiseen ruokakulttuuriin. Pöperöt olivatkin kaikki erilaisia, mitä tähän asti vastaan on tullut ja lautasilla keikkui yhtä sun toistakin ruokalajia. Yritin noudattaa professorin käytöstapoja ryystäen keittoa, maiskutellen ja syljeskellen luun paloja pöytäliinalle, mutta en tainnut vielä ihan yltää hyviin kiinalaisiin ruokailustandardeihin. Ehkä maassa vietetty aika kuitenkin tekee tehtävänsä, ja jonain päivänä minunkin kohtani pöytäliinasta voi näyttää siltä, kuin siinä olisi ruokaillut ryhmä kaksivuotiaita.
Palattuamme kampukselle aloitimme iltasuunnitelmien hieromisen. Tarkoituksena oli alun perin mennä katsomaan tulkkimme Maon ystävien bändiä Little Bariin, mutta suunnitelmat muuttuivatkin ja löysimme itsemme alkuillasta Shamrock Barista. Oltuamme siellä viitisen minuuttia pihaan saapui kymmenkunta kiinalaispoliisia, rentouttavalle iltatuopposelle ja leikinlaskulle, arvelin ma´. Optimismini osoittautui kuitenkin erheelliseksi, sillä sisään marssineet poliisit komensivat ensitöikseen kaikki ulkomaalaisen näköiset pihalle. Suoritettaisiin passintarkastus ja julkinen hullunmylly á la aasialainen poliisivaltio.
Siinä me sitten seisoskelimme, sekalainen nippu laowaita ympäri maailmaa, kun asiakirjojamme syynättiin ja tarkistussoittoja tehtiin. Jotta asiat eivät olisi olleet vain näin absurdeja, oli yhdeltä porukastamme jäänyt passi asuntolaan. Asiaa selviteltiin puolisen tuntia ja lopulta langan päähän saatiin asuntolasta joku kertomaan passin numero tarkastusta varten. Ilman Shamrockin kielitaitoista henkilökuntaa kohtalona olisi voinut olla sama kuin muutamalla eurooppalaisen näköisellä kaverilla: käsirautoihin ja poliisiautoon. Kuilittuamme talon tarjoamat hyvityskaljat hiippailimme vähin äänin pois paikalta ja yritimme olla puhumatta kovaäänisesti mitään Tiibetistä. Olimme saaneet ensikosketuksen kiinalaiseen puolitotalitarismiin, eivätkä sen kasvot olleet järin hemaisevat.
Emme kuitenkaan jääneet tämän selkkauksen säikyttämiksi, vaan jatkoimme matkaamme kohti uusia kokemuksia: tottahan meidän oli koettava kiinalainen karaokekulttuuri! Chengdussa on nimittäin lukemattomia hotellimaisia karaokeklubeja, joista voi porukalla varata huoneen täydellä tarjoilulla ja luikautella menemään joko kiinalaisia tai ulkomaisia ikivihreitä.
Ensimmäinen löytämämme klubi oli täynnä, mutta ystävällinen poke soitti ketjun toiseen paikkaan ja varasi meille huoneen. Taksi ajoi meidät jonnekin reilusti syrjemmälle keskustasta ja päädyimme lopulta hiljaiselle ja hämärästi valaistulle parkkipaikalle suurten toimistorakennusten näköisten talojen eteen. Onnistuimme löytämään jostain harmaan betonipylvään takaa portsarin, joka vei meidät hissillä muutamaa kerrosta ylemmäs. Ovien takaa paljastuikin sitten jotain täysin muuta: astuimme viimeisen päälle kalustettuun valoisaan aulaan, jonka marmorilattialla ja vastaanottotiskin takana seisoi toistakymmentä henkilökunnan jäsentä valmiina palvelemaan. Juopuneita kiinalaisseurueita porisi iloisesti siellä täällä ja meille huudeltiin englanninkielisiä tervehdyksiä. Lasipinnat ja kultaus kimaltelivat, jostain käytäviltä kaikui kiinankielisiä karaokelauluja.
Tuota pikaa meidät ohjattiin huoneeseemme ja samalla meille esiteltiin aulasta löytyvä viinakauppa: täältä saatte mitä haluatte, me kannamme sen puolestanne pöytään. Käytävällä kulkiessamme vastaantulevat työntekijät kumarsivat meille jokainen kolmesti ja käyttäytyivät kuin olisimme omistaneet koko paikan. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui?
Henkilökunnan pahoittelema ”pieni” englanninkielisten laulujen lista käsitti yli 1000 kappaletta ja joukosta löytyi jopa Voicelta ripattu Anna Abreun Ivory Tower ilman tekstitystä. Kukapa niitä tekijänoikeuksia täällä asti valvoo? Lauleskelun välissä henkilökunta toi pöytään tarjoiluvateja ja kumarteli huoneesta poistuessaan. Nyt herää vain kysymys: mitä ihmettä tämä kaikki voi oikein maksaa? No, hyvät naiset ja herrat: juomat poislukien 168 yuania eli noin 17 euroa. Jaettuna meillä neljällä. Koko ilta alusta loppuun asti maksoi minulle itselleni kutakuinkin 15 euroa. Jos teillä on ongelmia liiallisen viihdekäytön kanssa, pysytelkää kaukana Kiinasta.
Perjantain tapahtumat siis kruunasivat viikon unohtumattomilla kulttuurikokemuksillaan. Tämä maa ei lakkaa hämmästyttämästä kaksijakoisuudellaan, vaan nurkan takaa tulee säännöllisesti jonkinlaista yllätystä ja osoitusta siitä, että Kiinaa on vaikea laittaa johonkin tiettyyn lokeroon. Maa on mutkikas sekoitus uutta ja vanhaa, kovaa ja pehmeää, ja se jos mikä on mukava lähtökohta käytännön kulttuuritutkimukselle. Zai jian!
