Rakkaat ystävät, viikonloppu on saapunut päätepysäkilleen. Se oli rattoisa ja tapahtumarikas, eikä vaatimattomat sanajononi voi tehdä sille riittävästi oikeutta. Yritetään silti.

Lauantaina hyppäsin vuorikauriin ketteryydellä sängystä ja lähdin muiden suomalaisten kanssa keskustaan, Chunxi Lu:lle. Siellä meitä odotteli muuan Eric, Taritan tutun tuttu jonkun omituisen mutkan kautta. Tämä kiinalaiskaveri oli järjestänyt meille ohjelmaa päiväksi yhdessä ystävänsä Erinin kanssa, joten suuntasimmekin porukalla ensimmäisenä Jinsha Museumiin. Kolossaalinen arkeologinen museo esittelee kolmisentuhatta vuotta sitten eläneen Jinsha-kansan meininkejä. Näytillä on kaivuupaikkoja, hautoja, jäljennöksiä asumuksista, alueelta löytyneitä esineitä ja vaikka mitä. Jinshan väki olikin erityisen innokasta jumalille uhraamisen suhteen, sillä jorpakkoon oli lepyttelyn nimissä heitetty vuosisatojen aikana tuhansia kulta-, pronssi- ja jade-esineitä sekä elefantin syöksyhampaita. Se ei kuitenkaan lopulta tainnut auttaa, sillä sivilisaatio katosi jäljettömiin kolmisentuhatta vuotta sitten. Hyvin jännää.

Me vaeltelimme kiinalaisturistien seassa museossa ja jutustelimme uusien tuttavuuksiemme kanssa. Eric ja Erin olivat kummatkin lähdössä kesällä opiskelemaan Pohjois-Amerikkaan ja puhuivat aika hyvää englantia. Vaikuttivat olevan aika varakkaista perheistä, siitä päätellen että halusivat ehdottomasti maksaa pääsylippumme museoon ja päivällisemme japanilaisravintolassa museokierroksen jälkeen. Me annoimme heidän tehdä niin, sillä jos kiinalaiset haluavat tarjota, ei heitä kannata liiaksi estellä. Se voi joissain tilanteissa olla epäkohteliasta tai jopa loukkaavaa. Yleensä homma hoituu vuoroin vieraissa –periaatteella, joten pohdiskelinkin kauhuissani joutuvani velkavankeuteen, kun Eric ja Erin kertoivat tulevansa jossain vaiheessa vierailulle Suomeen. Minä, köyhä opiskelija, joutuisin tietysti kestitsemään heitä gourmet-ravintoloissa ja ajeluttamaan heitä limusiinilla ympäri Helsinkiä korvaukseksi heidän vieraanvaraisuudestaan! Täytyisi olla liput oopperaan ja samppanjapiknik kuumailmapallossa! Täytynee keksiä joku pakoreitti tästä moraalisesta velvollisuudesta, jotten päädy konkurssiin. Japanilaisruoka oli muuten aika hyvää ja pääsimme kokeilemaan monenlaisia juttuja aina raaoista kaloista grillattuihin kanavartaisiin ja wasabi-tahnaan.

Illalla olimme sopineet menevämme erään aiemmin tapaamamme suomalaispariskunnan luokse istumaan iltaa ja osallistumaan Earth Houriin. Sen aikanahan valot sammutetaan tunniksi ympäri maailmaa ympäristön nimissä ja ihmiset voivat tunnelmoida kynttilöiden ääressä. Se olikin mukavaa, sillä Sinin ja Janin luona oli muitakin vieraita, muun muassa amerikkalaiset Andy ja Courtney. Jutustelimme, joimme olusia, söimme ja viihdyimme.  Andylla muuten on kissa nimeltään Miao Tse Tung.

Illan edetessä meitä hoputettiin kuitenkin jo eteenpäin kohti kaupungin yöelämää, sillä hetkeksi hyvästelemämme Eric ja Erin olivat varanneet meille pöydän Nro. 1 –nimisestä yökerhosta. Nappasimme taksit ja sukelsimme eläväisen ja täpötäyden klubin syövereihin. Pöytämme ääressä meitä oli kiinalaisystäviemme ja tarjoilijoiden lisäksi odottamassa ravintolan päällikkö, jonka kanssa piti tietysti kätellä ja kilistellä. Ballantinesia ja jääteetä sekoiteltiin, maljoja nosteltiin, kansojen välistä yhteistyötä syvennettiin. Tällä kertaa illanvietto ei mennyt tanssimiseksi, sillä pöytämme oli pystymallin sijasta sohvien ympäröimä, eikä klubilla oikein ollut missään tanssilattiaakaan. Erillisellä muutaman neliön tanssikorokkeella baaritiskien tasolla tosin kävin hieman huojumassa, mutta se ei tuntunut kahdensadan kiinalaisen tuijottaessa oikein luontevalta. Lisäksi ajatus alas horjahtamisesta ja isosta pipistä ei erityisemmin miellyttänyt.

Eric ja Erin ystävineen simahtivat joskus yhden tienoilla pitkän nuokkumisen ja nyrkkeihin nojailun jälkeen. Kiitimme heitä tuhannesti avokätisestä juomatarjoilusta ja toivotimme hyvät yöt. Olen pannut merkille, että kiinalaiset eivät oikein ole yöihmisiä, vaan klubit alkavat tyhjentyä huomattavasti aiemmin kuin Suomessa. Kiinan kerhoissa tunnelma on korkeimmillaan joskus kymmenen ja yhdentoista maissa, kun Suomessa väki vasta alkaa valua ravintoloihin. No, me kuitenkin kotimaan tapoihin ehdollistuneina viihdyimme pitkään, ja pitihän pöytään kannetut viskit nyt toki juoda pois, etteivät olisi tyystin menneet harakoille. Tällaisissa asioissa on tärkeää olla suoraselkäinen ja vastuuntuntoinen.

 

Tänään sunnuntaina sovittuna oli kahvittelu tulkkimme Fayen luona. Hän on siis naimisissa ranskalaisen miehen kanssa ja heillä on pieni vauva, Maya. Heidän lisäkseen tapasimme samalla italialaisen lääkärin Lauran, ranskalaisen ruusututkijan Marien sekä Fayen kiinalaisen äidin. Siinä me sitten kuuntelimme ranskalaista kitaramusiikkia, söimme bretagnelaisia crepejä ja keskustelimme niitä näitä. Tunnelma oli lupsakka ja rento ja tulin itsekseni ihmetelleeksi, miten luonnollisesti täällä Kiinassa on tutustunut ihmisiin, etenkin muihin ulkomaalaisiin. Lisäksi olen ilokseni huomannut, että englantini on parantunut päivä päivältä ja silloin tällöin sitä pystyy puhumaan jo aika monimutkaisistakin aiheista. Osaisivatpa koulumme kiinalaisopiskelijatkin englantia yhtä hyvin kuin ulkomaalaiset keskimäärin, niin voisimme hengailla enemmän yhdessä. Nyt kontakti koulun pihalla on jäänyt muutamiin perusfraaseihin ja vaivaantuneisiin hiljaisuuksiin. Kannustaahan se kyllä toisaalta ainakin opiskelemaan kiinaa, jos ei muuta.

Sellaisia kuulumisia siis tällä erää, katsellaan taas alkuviikosta mitä metkuja Kiina on varaltani juoninut. Heipä hei.