Johan tässä vierähtikin pääsiäinen kuin muna pöydällä konsanaan. En ole päivittänyt blogiani pääasiallisesti kahdesta syystä: a) netti on ollut poikki perjantaiaamusta lähtien sekä b) olen ollut poissa kaupungista. Jälkimmäinen ei kuitenkaan ollut kontrolloimaton pakoreaktio ensimmäiseen, vaan lähdimme Jarin ja Elinan kanssa Emei Shanin vuorelle pääsiäiseksi patikoimaan ja tutkimaan uskonnollis-kapitalistisen rinnakkaiselon olemusta. Vuori nimittäin on 3099 metriä korkea buddhalaisten pyhiinvaelluskohde, jolla on temppeleitä, luostareita, majataloja, maisemia, myyntikojuja, turisteja ja portaita muille jaettavaksi asti. Lisäksi kävimme vielä sunnuntaina katsomassa maailman suurinta Buddha-patsasta Leshanissa, ennen kuin palasimme illaksi Chengduun.

 

Normaalisti Emei-vuorta varten kehotetaan varaamaan kolme päivää, jotta paikkaan ehtii tutustua kunnolla. Meillä ei kuitenkaan ole enää sellaista saumaa kalenterissamme ennen kurssin loppua, joten lähdimme matkaan kahden päivän turvin. Lauantaiaamuna siis heräsimme kera kukon ja ostimme Xinnanmenin turistibussiasemalta liput Emein kylään. Kahden tunnin lämpimässä bussissa nuokkumisen jälkeen löysimme itsemme jonkun laitakaupungilla olevan bussiaseman pihasta, jossa kimppuun hyökkäsi heti kourallinen jatkokyydin tarjoajia. Parillakymmenellä yuanilla lohkesi lopulta paikat pikkupakusta meille kolmelle ja kymmenen minuutin päästä olimme Emein kylässä.

Meillä ei ollut täsmällistä käsitystä siitä, minne päin vuorta meidän pitäisi alkajaisiksi suunnata. Olimme Lonely Planetin kirjan perusteella tehneet vain epämääräisen ennakkosuunnitelman noin 15 kilometrin patikoinnista rinkkojen kanssa lauantaina ja sitten yöpymisestä jossain vuoren huipun tienoilla. Siellä piti kuulemma olla luostareita, majataloja sekä pari hotellia, jonne pääsisi lepuuttamaan kinttujaan ja torkahtamaan toviksi. Varsinainen pointti vuoren huipulle kapuamisessa on olla aamuvarhain jalkeilla ja katsoa käykö niin hyvä tuuri, että auringonnousu näkyisi pilvien yläpuolella. Sellainen jos mikä saisi tällaisen ei-buddhalaisenkin vääntäytymään lootusasentoon ja mumisemaan parit mantrat.

Joka tapauksessa otimme Emein kylän uneliaalta bussiasemalta kyydin vuorelle ja päätimme katsella sopivaa kohtaa jäädä kyydistä. Vuorelle kiemurtelee mutkainen ja kapea tie, joten liikennöimään ei mahdu kuin korkeintaan 25 hengen minibusseja. Saimme bussiin seuraksemme jonkun kiinalaisen turistiryhmän, joka läväytti ensimmäisenä television päälle ja kaivoi oksennuspussit esiin. Jes. Huomioni ei kuitenkaan pitkään kiinnittynyt heihin, vaan siirtyi pian vuorenjuuren upeisiin maisemiin: subtrooppinen kasvusto peitti kohoavia rinteitä ja iso koski virtasi niiden välissä. Aurinko paistoi pilvien välistä, oli jylhää ja kaunista. Huippua oli kuitenkin mahdoton erottaa, sillä pilvisumu peitti sen näkyvistä.

Nousimme ja nousimme ylös rinteitä, kasvillisuus muuttui hiljalleen karummaksi, ilma viileni, jostain kuului yökkäilyä… kahden tunnin päästä olimme päätepysäkillä, 2500 metrissä. Olimme matkan aikana todenneet patikointisuunnitelmamme kenties hivenen liian kunnianhimoiseksi katseltuamme jyrkkää vuorta ja kantamuksiamme. Tulimme siksi bussin kyydissä niin pitkälle kuin pääsimme ja aioimme taivaltaa loppumatkan jalan. Kohtisuoraan ylöspäin matkaa oli vielä 500 metriä, mutta todellinen kävelymatka oli jotain ihan muuta.

Paikka johon tulimme, oli lähtöpiste vuoren huipulle meneville kaapelivaunuille. Ympärillä pyörivien turistien määrästä päätellen se olikin suosituin tapa valloittaa vuori, mutta me olimme tulleet tänne patikoimaan. Löysimme erään temppelin takaa ylöspäin lähtevät portaat ja aloimme kavuta. En ole koskaan itse ollut näin korkealla, joten sain ensituntumani ohuen ilman aiheuttamaan hengästymiseen. Ensimmäiselle levähdystasanteelle tultaessa sydän yritti rinnasta ulos ja reidet olivat hapoilla. Olikohan täysin tervehenkinen ajatus lähteä viiden päivän sairastelun jälkeen vuoripatikoinnille? No, täällä sitä nyt joka tapauksessa jo oltiin.

 

Tunnelma oli unenomainen, sillä emme nähneet vuorelta yhtään mitään, koska olimme pilvien ja sumun sisällä. Rinteillä kasvoi tiheästi havumetsää, jonka seassa hopeanharmaa usva kiemurteli ja seurasi meitä. Kuljimme rinteeseen tehtyjä betonirappusia ylöspäin ja pidimme silloin tällöin tasanteilla taukoja. Toisinaan vastaan sumusta saattoi tulla myyntikojuja, jossa oli vaelluskeppien ja teen lisäksi myytävänä kaikenlaista matkamuistokrääsää. Kojujen työntekijät ikään kuin havahtuivat horroksestaan meidät nähtyämme, nousivat esittelemään tuotteitaan ja vaipuivat meidän mentyämme todennäköisesti taas samaan transsiinsa. Oli aivan hiljaista.

Tultaessa kohti huippua ilma alkoi olla niin kosteaa, ettei ollut enää selvää oliko sumu tiheää vai sade heikkoa. Lämpötila oli myös viilentynyt entisestään ja oli nyt jossain parin asteen tienoilla. Sumusta putkahti lopulta esiin rakennuksia ja kylttejä, jotka kertoivat meidän tulleen Golden Summitille, 3077 metrin korkeuteen. Matkaan meillä oli mennyt kaksi ja puoli tuntia ja hämärä oli alkanut laskeutua. Ohitimme kaapelivaunujen yläaseman ja seurasimme opastekylttejä kohti kultaisen Buddhan temppeliä. Se löytyi omalta tasanteeltaan, suurten valkoisten elefanttipatsaiden vartioimien portaiden yläpäästä. Portailla saattoi lämmitellä käsiään jättimäisessä hiilipadassa, jossa hehkui vielä kekäleitä. Napsimme vaikuttavasta pytingistä pari kuvaa, tutkimme hieman aluetta ja päädyimme ottamaan kolmen hengen huoneen äskettäin ohittamastamme hotellista. Se oli kallis (500 yuania kolmelta hengeltä) verrattuna muutamia satoja metrejä alempana sijaitseviin majataloihin, mutta meitä ei huvittanut lähteä patikoimaan takaisin alas tihenevässä hämärässä. Olin ehkä salaa haaveillut yöpymisestä jonkun buddhalaisluostarin kylmällä ja kovalla lattialla makuupussini kanssa, mutta tyydyin kyllä tässä kohtaa valkoisiin lakanoihin ja lämmittävään ilmastointilaitteeseenkin. Kirotut munkit, olisivat laittaneet kutsuvan neonvalokyltin luostarinsa ovelle, niin olisimme ehkä löytäneet paikan!

Vaikkei toivoa auringonnousun näkemisestä sään vuoksi juuri ollut, laitoimme silti kellot soimaan ennen kuutta ja kömmimme aamulla ulos sateeseen. Tuntui seesteiseltä ja hyvältä seistä aamuhämärissä vuoren laella ja kuunnella ympäröivää pisarointia. Välillä tuntuu, että muutaman kilometrin korkeuteen nouseminen on ainoa keino saada olla rauhassa Kiinassa – joka paikassa on ihmisiä. Suomalaisella taitaa olla luonnostaan laajempi henkilökohtaisen reviirin ja yksityisyyden tarve kuin kiinalaisilla, jotka kulkevat joka paikassa kuin yhteen liimattuina. Heidän mielestään lienee epätervettä vetäytyä metsäjärven rantaan kesämökille, missä ei ole kotoisaa tungosta ja älämölöä. Minun mielestäni taas on perverssiä kulkea kaikkialle isossa seurueessa ja olla jatkuvasti hyväntuulinen.

Aurinkoa ei tosiaan lopulta näkynyt, mutta kiinalaisturistien leegio kyllä purskahti paikalle joko kaapelivaunusta tai toisesta hotellista. (Me nimittäin olimme tietääksemme oman hotellimme ainoat asiakkaat.) Samalla paikan levollinen rauha ja hiljaisuus katosivat sadetakkien kahinaan ja liian pirteään huuteluun. Myös jäätävä sade ja tuuli vetivät tunnelmaa siihen suuntaan, että hipsimme piakkoin takaisin hotellille. Ei siis komeaa auringonnousua tällä kertaa, mutta onpa syy tulla paikalle joskus uudestaan. Erityisen mielelläni tulisin vuorelle paremmalla ajalla, niin että olisi aikaa vaeltaa ja kulkea huipulle useampia päiviä kenties aivan alhaalta saakka.

Maksoimme itsemme ulos hotellista ja otimme kaapelivaunun samalle tasanteelle, josta lauantaina olimme lähteneet patikoimaankin. Sieltä alas Emein kylään otettu bussikyyti oli mahtava kokemus, kun ilma taas asteittain lämpeni ja tutut vehreät rinteet tulivat näkyviin. Kyllä ylhäällä vuorella sumussakin kaunista oli, mutta ei tätä paratiisimaisemaa mikään voittanut! Oli hassu tunne kokea muutaman tunnin sisällä ensin märkä kylmettyminen lähes pakkasasteissa ja sitten parinkymmenen asteen auringonpaiste vuoren juurella. Kaikki eivät kuitenkaan nauttineet kiemuraisesta vuoristotiekyydistä yhtä paljon kuin minä, sillä sieltä täältä bussia kuului taas yökkäilyä ja kiinankielistä voivottelua.

 

Koska sunnuntai oli vasta aluillaan, päätimme käydä katsastamassa myös Leshanin jättiläisbuddhan. Se sijaitsee nelisenkymmentä kilometriä Emei Shanista ja kuuluu yhdessä vuoren kanssa UNESCO:n maailmanperintökohteisiin. Epämääräisten kyytijärjestelyjen jälkeen pääsimmekin perille ja totesimme, että iso möllykkähän tuo on. Ympäröivä puistoalue oli kaunis ja rantakallioiden jokinäkymät upeita. Hortoiltuamme alueella päädyimme lopulta jonnekin kauas eteläportille, josta olisi ollut ainakin puolen tunnin kävelymatka takaisin bussitien varteen. Perässämme pitkään roikkuneet rikshakyydin tarjoajat saivatkin nyt siis asiakkaita.

Arviolta viisikymppinen miekkonen otti minut ja Jarin kyytiinsä ja lähti sotkemaan kuoppaista tietä eteenpäin, kunnes pysäytti viidensadan metrin jälkeen hengästyneenä ja huusi jotain viereiseen taloon. Sieltä karautti paikalle nuori jannu moottoripyörän kanssa ja vanhempi mies viittoili meitä ovelasti hymyillen pyörän päälle. No, kyyti kuin kyyti. Siinä me sitten karautimme parissa minuutissa kymmenen minuutin pyöräilymatkan oikealle portille. Siellä meille puolestaan tultiin myymään epävirallista bussikyytiä Chengduun, josta ymmärsimme sen verran, että Xinnanmenin asemalle se olisi menossa. Päätimme kokeilla onneamme ja päädyimme lopulta kyllä Chengduun, mutta ei Xinnanmeniin, vaan jollekin toiselle asemalle. Sieltä kuitenkin onneksi sai pimeän taksikyydin, jonka hinnasta onnistuimme tinkaamaan kolmasosan pois. Päivä oli siis värikkäitä liikennejärjestelyjä täynnä, mutta päämäärään pääsimme aina. Kiinalaisilla on tällaisissa asioissa mahtavaa joustavuutta ja yritteliäisyyttä, joskin liikenneturvallisuus ja lainpykälät ovat usein hieman toisarvoisia.

 

Viikonloppu oli siis kokonaisuudessaan melkoisen värikäs ja tapahtumarikas, ja jätti paljon lähtemättömiä muistikuvia maisemineen ja tapahtumineen. Voin suositella Emei-vuorta ja Leshanin Buddhaa kenelle tahansa täälläpäin matkaavalle, niin vaikuttavia ilmestyksiä ne ovat. Laittelen kuvia viikonlopulta Picasaan, kunhan huomenna ehdin ne purkaa ja järjestellä. Blogin ääreen yritän palailla kirjoittelun merkeissä taas viimeistään keskiviikkona. Heissulivei.