Se on alkanut. Makaan linkussa haisevan kiinalaisen jokilaivan ryhmähytin yläpedillä ja yritän saada otetta viime päivistä. Mahtava Jangtse virtaa allamme ja ympärillä kohoavat jokivarren korkeat rotkonseinämät matkalla Yichangista Chongqingiin. Olen tyytyväinen matkusteluaikamme viimein alettua, mutta tämä jokiristeily on jotain, joka olisi voinut aiheuttaa monille fataalin kulttuurishokin. Mutta aloitetaanpa loppuviikon tapahtumista ja koulun päättymisestä.

Keskiviikon läksiäisjuhlamme muuttuivat illan kuluessa omalta osaltani läpipääsemättömäksi sumuksi, jonka hälvettyä lähdimme seuraavana aamuna viimeiselle retkelle koulun kanssa Anrenin vanhaan kaupunkiin. Paikka oli pääosin 1930-luvulla rakennettu valtava kartanoalue, jonka yhteyteen oli tehty myös kylä vanhaan kiinalaiseen tyyliin. Asialla oli Liu Wen-cai, aikansa suurkapitalisti ja maanomistaja, joka palkkasi kymmeniä tuon ajan huipputaiteilijoita ja artesaaneja koristelemaan huoneensa ja irtaimistonsa. Sittemmin uusi kommunistinen järjestys kuitenkin katsoi pahalla tätä työläisten riistäjää ja koko paikka sosialisoitiin ja museoitiin. Hienoja asioita Anrenissa olikin näytillä, kuten herran vanha Ford 30-luvun alusta ja paljon hyvin säästynyttä taidekäsityötä. Oman pikantin lisänsä paikan henkeen antoi se, että siitä on museoinnin yhteydessä tehty myös sosialistisen propagandan merkkisoihtu. Tämä tarkoittaa muun muassa 60-luvulla veistettyjä sataa savipatsasta, jotka kuvaavat kuinka sorretut maatyöläiset saapuvat maksamaan veroja maanomistajaiilimadolle. Sosialistinen realismi totisesti on kommunismin lahja huumorille.

Kierroksen jälkeen kävimme syömässä sosialistisen vallankumouksen teemaravintolassa, koska koulun rehtori oli antanut ohjeet tarjota meille mahdollisimman hyvä lounas kurssin loppumisen kunniaksi. Ruoka ei onneksi ollut niin sosialistista kuin paikan perusteella olisi voinut kuvitella, muttei tosin mitään erityisen mahtavaakaan. Ateriointia säesti jättikärpästen satunnainen lentely sähköpyydykseen ja sen jälkeinen kuolinsurina.

Perjantaina oli kurssin tiimoilta edessä siis enää ”päätösseremonia”. Se tarkoitti käytännössä sitä, että kokoonnuimme kymmeneltä vakioluokkaamme, jonne saapuivat koulun rehtori, Lili sekä Amy. Meille ennestään tuntematon rehtori lausui siinä sitten muutaman sanasen ja kiitti hyvin sujuneesta kurssista. Olimme kuulemma olleet kiinnostuneita ja aktiivisia, ja tuoneet kaivattua kansainvälisyyttä kampukselle. Tarjosipa hän siinä töitäkin englanninkielen opettajina, jos vain sattuisi kiinnostamaan. No, tiedänpä minne tulla jos Suomesta ei irtoa mitään. Kunniakirjojen ja pienten lahjojen jakamisen jälkeen pihalla otettiin vielä parit valokuvat ja sitten se oli siinä. Kahden kuukauden Chinese Culture and Economy –kurssimme oli nyt päättynyt. Pakkailin iltapäivän aikana kamani hieman haikeissa, mutta kiireisissä merkeissä. Lentomme Yichangiin oli näet määrä lähteä yhdeksältä illalla, emmekä olleet tulossa takaisin. Sain kuin sainkin kaiken tavarani mahtumaan yhteen ja samaan rinkkaan, jonka kanssa olin helmikuussa saapunut. Kitarani annoin lopulta jäähyväislahjaksi Amylle, toivottavasti se sai hyvän kodin.

Suunnitelmissa oli siis lentää noin 500 kilometrin päähän Yichangiin ja ottaa sieltä jokilaiva Chongqingiin. Heti alkumatkasta tuli kuitenkin vaikeuksia, sillä ehdittyämme jo aloittaa laskeutumisen Yichangin lentokentälle tuli koneessa kuulutus, että palaamme huonon sään vuoksi takaisin Chengduun. Siellä meidät kuljetettiin yöksi johonkin laitakaupungin Agriculture and Food Hoteliin, jossa odottelimme pitkästi yli puolenyön jotakuta, joka puhuisi englantia ja antaisi meille huonekortit. Sitä ennen piti istua sivummalla katsomassa, kun satahenkinen kiinalaislauma huusi ja tungeksi vastaanottotiskillä vaatimassa omia korttejaan.  Lyhyiden yöunien ja epämääräisen aamupalan jälkeen meidät kuskattiin takaisin kentälle ja lauantaina puoliltapäivin olimme lopulta Yichangissa. Sen lentokenttä onkin muuten ensimmäinen, jonka edessä olen nähnyt laiduntavia lehmiä. Tämä siitä huolimatta, että Yichangissa on 4 miljoonaa asukasta. Kutkuttavaa.

Kuten melkein aina Kiinassa liikkuessa, saimme nytkin bussissa ystävällisiä neuvoja hieman englantia osaavilta kiinalaisilta. He neuvoivat meille missä kohtaa Yichangin keskustaa kannattaa jäädä pois bussista, jotta löytää matkatoimiston, joten noudatimme neuvoa ja menimme kyselemään risteilyn hintoja sieltä. Englanti oli tässä paikassa kuitenkin tiukassa ja länsimaisille turisteille oli ihan omat, korotetut spesiaalihinnat, joten vaihdoimme toimistoa. Siellä vaihtoehtoina oli vajaa 2000 yuanin länsimaisille tarkoitettu neljän tähden hotellilaiva aterioineen päivineen tai 800 yuanin halpisreissu kiinalaislaivassa kiinalaisturistien kanssa kiinankielisillä opastuksilla ilman lisukkeita. Valitsimme tietysti aidon budjettimatkailun hengessä jälkimmäisen, sekä tämän lisäksi 150 yuanin bussiretken Three Gorges Damille, maailman suurimmalle padolle. Saimme aikaiseksi melkoisen karusellin, kun pyysimme saada käydä hakemassa nopeasti pikalounasta ennen matkatoimiston edessä olevan bussin lähtöä. Opas lupasi meille 10 minuuttia, mutta bussi häipyikin sitä ennen ilman meitä. Sitten selvisi, että meidän pitää ottaa taksit saadaksemme bussi kiinni, joten matkatoimiston kaveri viittoi meille pari autoa toimiston eteen ja me sulloimme kaikki kamamme hirveällä kiireellä sisään. Mukaan meidän taksiimme ahtautui vielä toimiston pikkuruinen opastyttö, joka kökötti kahden rinkan puristuksissa takapenkillä ja neuvoi kuskille suuntaa. Ajettuamme ensin väärään paikkaan tavoitimme bussin lopulta toiselta puolelta keskustaa, jossa se oli poimimassa kiinalaisturisteja kyytiin. Sitten matkatoimiston tyttö maksoi taksit pois, vilkutti meille iloisesti hyvää matkaa ja lähti lampsimaan takaisin toimistolle. Välillä tuntuu, ettei tällaista säätöä voi tapahtua muualla kuin Kiinassa.

Pato oli paikan päältä nähtynä komea instituutti, eikä sen mittasuhteita oikein pysty täysin käsittämään. Se on 185 metriä korkea ja kaksi kilometriä leveä, vastaten tuotantokapasiteetiltaan 18 ydinvoimalaa. Yli miljoona ihmistä on joutunut muuttamaan pois alueilta, jonne vesi on padon vuoksi nostettu – suurin piirtein 500 kilometrin matkalta jokivartta. Bussiretkellä pääsi katsomaan patoa sekä sen päältä että korkean kukkulan lintuperspektiivistä, josta avautuu kymmenien kilometrien näkymät eri suuntiin patoaluetta. Huikeaa ja ehdottomasti näkemisen arvoista. Ympäristöihmiset tosin eivät ole olleet niin innoissaan arviolta 30 miljardia dollaria maksaneesta patohankkeesta, sillä se häiritsee Jangtsen luonnollista virtausta aiheuttaen eroosiota ja sukupuuttouhkaa tietyille eläin- ja kalalajeille. Muu kritiikki on koskenut megalomaanisen padon turvallisuutta ja sen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia pakkomuuttojen takia. Kotien lisäksi myös paljon arkeologisia kohteita on jäänyt nousevan veden alle. Minkälainen hinta puhtaasta energiantuotannosta kannattaa maksaa? Täkäläisen ilmanlaadun tuntien tänne ei soisi ainakaan lisää hiilivoimaloita.

Patokierroksen jälkeen menimme odottelemaan laivaterminaaliin illalla lähtevää risteilijäämme, joka saapuikin paikalle lopulta kaksi ja puoli tuntia myöhässä. Olimme tilanneet tietoisesti kolmannen luokan kuuden hengen hytin ja sellaisen totisesti saimme. Pujottelimme viisikerroksisen jokilaivan alimmalle kannelle kantamustemme kanssa päätyen kuluneen oven eteen, jossa oli nuhjuinen numerolaatta 1308. Oven takaa paljastui ainutlaatuisen kulttuurikokemuksen ainekset. Lattia on epätasaista, pinttyneen likaista metallilevyä, jonka vihreäksi maalattu pinta on lähtenyt kulumaan jo aikoja sitten, vuoteet ovat vanhoja kolhiintuneita puukerrossänkyjä ja ilmastointilaite rikkoutuneen katkaisijansa kanssa täysin koristeellinen. Huoneessa leijaileva haju on… sanotaanko rohkean ylikypsä ja toalettimainen. Oma vessa-suihku –yhdistelmäkoppero hytistä sentään löytyy ja se onkin varsin ok, jos on tottunut lattialla olevaan ulosteeseen ja toimimattomaan suihkun vesisuuttimeen. Olemme saaneet pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen laivaa tutkiessamme hysteerisiä ja epäuskoisia naurukohtauksia, sillä kaikki näyttää olevan yhtä lailla rempallaan. Aluksen ”supermarket” on kuuden neliön koppi, josta saa lähinnä pullovettä, kaljaa ja sipsejä. Röökit myydään haljenneesta lasivitriinistä, jota ei avaamisen jälkeen saa enää kuntoon. Olen saanut kulkea käytävillä ja portaikoissa pää kumarassa, sillä huonekorkeus ei ole aina edes 190 senttiä. Lattiat ovat jostain syystä kupruilleet osin muodottomiksi ja kaikki näyttää olevan epämääräisen likaista ja vanhaa. ”Multifuctional Roomissa ” (kaikki englanninkieliset kyltit on kirjoitettu väärin) soi antaumuksellinen karaoke, sillä kiinalaiset säntäsivät sinne heti lähdön jälkeen innokkaasti viettämään iltaa. Heidän silmiinsä kaikki laivassa näyttää ilmeisesti olevan asiaankuuluvaa ja kohdallaan. Kaiken kukkuraksi meille tultiin englantia osaavan kiinalaisturistin välityksellä kertomaan, että ensimmäinen retki huomenna starttaa kello kuusi aamulla, joten silloin pitäisi olla lähtövalmis. Ja minä kun erehdyin elättelemään kuvitelmia rentouttavasta jokiristeilystä!