torstai, 21. toukokuu 2009

Ikuinen kevät, loputon kesä – jäähyväiset Kiinalle

Huhut katoamisestani ovat ennenaikaisia. Yunnanissa minua ei enää nähty, sen enempää kuin Guilinissakaan, mutta Hainanin saaren valkoista rantahiekkaa sen sijaan mittaili kaksi tuttua, kalpeaa jalkaa. Ne kuuluivat minulle, huomasin, kun aurinko tatuoi nahkaani punaista leimaansa ja niille putosi hikipisaroita otsaltani. Merivesi oli 29-asteista, ilma jossain kolmenkymmenen päällä. Ei tämä hullumpi vaihtokauppa ollut, vaikken Yunnanin kuuluisia riisiterasseja nähnytkään, saati Guilinin postikorttitoppavuoria. Lämpimän merituulen puhaltaessa illalla terassille ja kylmän kaljan hikoillessa kättä vasten on tällaisista asioista vaikea olla harmissaan.

Kolme päivää Kunmingissa vierähtivät silmänräpäyksessä, enkä oikeastaan ehtinyt nähdä kaupungista muuta kuin palan pääpuistoa ja lähistöllä sijaitsevan Shílínin kivimetsän. Ikuisen kevään kaupungissa tihutti pääosan ajasta vettä ja olin alkanut samaan aikaan saada Hainanissa olevalta Taritalta huolestuttavan houkuttelevia raportteja saaren lämmöstä ja ilmapiiristä. Lopulta marakattien nauru ja valtameren kohina korvissani kävivät ylitsepääsemättömiksi, joten jätin Yunnanille pikaiset jäähyväiset ja nousin perjantaiaamuna koneeseen. Ehkä saan vielä myöhemmin tilaisuuden korvata uskottomuuteni tälle ”Kiinan kauneimmalle” maakunnalle.

Hainanin saari joka tapauksessa on eteläisin osa Kiinaa, trooppisilla leveysasteilla sijaitseva, Etelä-Suomen läänin kokoinen möhkäle palmuja, valkoista hiekkaa ja kookospähkinöitä. No, asuu ”paratiisisaarella” sentään 8 miljoonaa kiinalaistakin kaupungeissaan, mutta minä pysyttelin tiiviisti turistirantojen tuntumassa. Ehkä leimallisin piirre Hainanin turismissa on se, että se pyörii lähes sataprosenttisesti venäläisten ja kiinalaisten matkailijoiden varassa, joten joka ikinen rantojen ravintoloista on kääntänyt kylttinsä ja menunsa venäjäksi. Minäkin menin paikallisten hihasta nykijöiden silmissä hienosti venäläisestä, koska en kerran kovin kiinalaiseltakaan näyttänyt. Harmi vain heidän kannaltaan, että mandariinikiinalaista myyntipuhetta olisin ymmärtänyt paljon paremmin.

No, mitä paratiisissa sitten tehdään? Tiedättehän, poltetaan ensimmäisenä päivänä nahka varomattomalla auringonotolla, saadaan pari avohaavaa terävillä rantakallioilla kiipeilemisestä, osallistutaan beach futis –turnaukseen ummikkokiinalaisten joukkuekavereiden kanssa, joudutaan makakin puremaksi vierailulla apinasaarelle… Sitä tavallista.

Tuntui hyvältä pysähtyä hetkeksi aloilleen rantahietikolle melkein kuukauden matkustelun ja paikasta toiseen juoksentelun jälkeen, vaikken missään nimessä voisi kutsua Kiinan-kiertelyämme stressaavaksi tai kurjaksi ajaksi. Hainanin rento ja kiireetön ilmapiiri tarttui pian minuun ja kaikki ponnistelut blogin päivittelyn tai runsaan kuvien oton suhteen osoittautuivat hyödyttömiksi. Ehkä voin näin matkani loppuvaiheilla antaa tämän kuitenkin itselleni anteeksi?

Tätä kirjoittaessani istun hostellin aulassa Shanghaissa ja Rooman-lentoni lähtöön on nelisen tuntia. Olo on jotenkin hassu, sillä on vaikea sisäistää Kiinan-matkani nyt loppuvan. Kaikki täällä nähty ja koettu jää taakse, mutta pysyy toivottavasti muistoissani. Ainakin minulla on 43-sivuinen matkapäiväkirja ja 3000 valokuvaa, jos ei muuta!

Tuntuisi jotenkin lattealta yrittää tiivistää kaikkea tätä aikaa pariin lauseeseen, mutta on toki sanottava, että kokemus on ollut upea. Kiina on valtava, käsittämättömän monipuolinen ja päätähuimaava maa, jossa riittäisi huomattavasti enemmän nähtävää, kuin mihin kolme kuukautta riittää. Olen onnellinen, että olen saanut nähdä siitä tämän verran ja tutustua kaikkiin niihin uusiin ihmisiin, joista olen kirjoittanut. Kuulostaa ehkä vähän hipiltä, mutta maailma tuntuu minulle tämän matkan jälkeen enemmän yhteiseltä paikalta kuin ennen. Sainkohan siitä apinanpuremasta jonkun euforisen kuumeen?

Päätän siis Kiinan-matkapäiväkirjani tähän, ehkä vähän itsekin yllättyen miten nopeasti aikani täällä tuli täyteen. Vietän vielä ennen Suomeen paluutani viikon Italiassa, mutta sitten koittaa paluu suloiseen kotimaahan. Miljoonasti kiitoksia kaikille kokemuksissani mukana eläneille, hienoa että jaksoitte lukea juttujani =) Te lievititte virtuaalisella läsnäolollanne koti-ikäväoireitani melkoisesti! Zaijian!

 

tiistai, 12. toukokuu 2009

Maailman katolla 5.-11.5.

Olipa reissu. Cloudland Youth Hostelin puutarhasisäpiha Kunmingin kaupungissa Yunnanissa on lähes täydellinen paikka juoda virvokkeita ja miettiä, mitä viimeisen viikon aikana on tapahtunut. Kyllä, pääsin siis ehjin nahoin Tiibetistä ja matkustin 18 tuntia junassa Etelä-Kiinaan pienen väsymyksen ja mukavan britin kanssa. Suomalaiset kurssi- ja matkatoverini jätin taakseni haikeissa merkeissä, toivottavasti näemme vielä.  En vielä tiedä, mitä seuraavaksi aion tehdä, mutta kiire ei ole minnekään. Nyt on vain rinkka, Kiina ja minä.

Viikko Tiibetissä meni niin nopeasti, etten ehkä vieläkään ole ehtinyt sulattamaan kaikkea. Käsittämättömän upeat maisemat, maanteillä vietetyt kilometrit ja vähäiset nukutut tunnit vilisivät silmissä, kun kiersimme intensiivisesti tätä maailman kattoa. Matkatoimisto oli tehnyt meille tiukkatahtisen paketin, joka sisälsi herätyssoittoja puoli seitsemältä aamulla, pitkiä maastoautoretkiä ja paljon nähtävää. Tässä matkan varrella tapahtunutta:

Tiistai 5.5.

Heräsin pää täynnä räkää ja partaterä kurkussani aivan liian varhain aamulla, mutta ajatus Jokhangin temppelin ja Potalan näkemisestä kampesi minut jotenkin ylös. Temppelin pihaan saavuttuani uskonnollisen ilmapiirin ja Burana 600:n yhteisvaikutus kuitenkin laukaisi minussa seesteisen ja rauhallisen olon. Pyhiinvaeltajat kumartelivat ja kiertelivät tämän buddhalaistemppelin aluetta mumisten mantroja, osa hyvinkin poissaolevan näköisinä. Seassa oli myös kaupustelijoita, turisteja, suitsukkeiden tuoksua sekä jakinvoikynttilävahan hajua. Sisältä temppelistä ei saanut ottaa kuvia, mutta sen katolla olevalta näköalapaikalta kyllä. Sinnekin oli tietysti pystytetty ”Real Tibetan Souvenireja” myyvä koju, mutta kaupallisuuden vaikutus ei ollut yhtä lailla latistava kuin joissain muualla Kiinassa näkemissämme temppeleissä.

Nähtyämme Jokhangin oli edessä ehkä kuuluisimman Tiibetin nähtävyyden katsastaminen, nimittäin Potalan palatsin. Pytingissä on kymmenisen tuhatta huonetta, joissa on yhteensä miljoona buddha-patsasta ja sen vanhimmat osat on rakennettu 600-luvulla. Me emme kuitenkaan tällä kertaa käyneet kaikissa huoneissa, vaan tyydyimme oppaamme Joen johdolla näkemään muutaman olennaisimman. Dalai-lama muuten asusteli Potalassa vuoteen 1959 asti, mutta pakeni tuolloin kiinalaismiehityksen vuoksi Intiaan. Ehkä hän todellisuudessa kuitenkin vain kyllästyi imuroimaan palatsin huoneita?

Illalla makasin velttona hotellihuoneessa flunssaisena kuljetun päivän jäljiltä, jaksaen ainoastaan hinautua läheiseen kiinalaisravintolaan syömään jotain. Se olikin mielenkiintoinen kokemus, sillä menu oli ainoastaan kirjoitusmerkeillä, joita en ymmärrä, ja henkilökunta puhui vain Kiinaa. Onneksi tajusin kaivaa ässän hihastani ja otin esiin Amyn meille kääntämän ”Yleisimmät sichuanilaisruoat kirjoitusmerkein, englanniksi ja suomeksi” –lapun, josta osoitin ruokalajia nimeltä 水煮肉片, ”tulista lihaa ja kasviksia”. Ja kyllähän sitä totta maar sai, kun sichuanilaisravintolassa kerran oltiin. Haukoin henkeäni chilin kanssa ja jätin lähtiessäni pöydälle parikymmensenttisen kasan paperinenäliinoja, koska tulinen ruoka sai nokkani aukeamaan perusteellisesti. Ja katso, seuraavana aamuna tulin tuntemaan oloni jo huomattavasti paremmaksi! Chilin voima oli jälleen kerran todistettu.

Keskiviikko 6.5.

Puoli seitsemältä soineen puhelinherätyksen, nälkäiseksi jättävän kiinalaisaamiaisen ja muutaman tunnin maastoautossa istumisen jälkeen istuin Himalajan vuoristossa viiden kilometrin korkeudessa jakin selässä ja katselin loputtomien etäisyyksien päähän avautuvia maisemia. Vuoria kiertävän serpentiinitien korkeimmalle kohdalle oli tehty maisemapiste, josta näkyi pätkä eräästä tiibetiläisten pyhästä järvestä sekä mainitsemani tajunnan sekoittavat vuoristomaisemat. Jakki allani oli muuten huomattavasti rauhallisempi ja sympaattisempi kaveri kuin vierelläni hihaani nykivä tiibetiläinen korukauppias, jonka hintapyynnöt laskivat sitä enemmän, mitä jääräpäisemmin törkin häntä sivummalle maisemia pilaamasta. Jakkikyydistäkin piti toki maksaa hieman, koska se oli turisteille tarkoitettu palvelu, joten en siis pyydystänyt elikkoa omin käsin vuoristosta ja kesyttänyt sitä, kuten jotkut minua tuntevat saattoivat tätä lukiessaan arvella.

Matkaa jatkettuamme laskeuduimme pyhän järven rantaan, jossa kastelin käteni ja yritin ajatella mahdollisimman hengellisiä, joka oli kuitenkin vaikeaa armottoman nälän ja kusihädän vuoksi. Lopulta annoin periksi ja pissasin tiibetiläisten pyhän järven rantahietikolle, ennen kuin jatkoimme automatkaamme. Ainakaan vielä, tämän kirjoittamishetkellä, buddhalaisten uskonnolliset voimat eivät ole kostaneet minulle maallista rikostani. Koputan puuta kolmen yuanin olutpullollani.

Matkasimme siis Shigatsen kaupunkiin Etelä-Tiibetiin, jossa yövyimme, ennen kuin palasimme seuraavana päivänä takaisin Lhasaan. Etäisyydet Tiibetissä ovat sitä luokkaa, ettei kaikkia maisemakohteita pysty näkemään yhden päivän retkinä, joten välipysähtyminen oli tarpeen. Shigatse oli vielä Lhasaakin maalaismaisempi ja verkkaisempi pitäjä, jossa traktorit puksuttelivat ja hellehattuiset ihmiset löntystelivät harvakseltaan kaduilla. Illasta ei olisi muuten mitään erityistä kerrottavaa, ellei Taritalle olisi noussut korkea kuume ja toinen puoli hänen kurkustaan turvonnut umpeen. Lähdimme Elinan kanssa seuraksi, kun opas lähti viemään Taritaa paikalliseen sairaalaan, joka oli… no, hyvin ei-länsimainen. Suttuisten, hieman käymälältä tuoksahtavien ja vähemmän kliinisten käytävien takaa löytyi vastaanottotiski, jonka takana istui hämmentynyttä, joskin ystävällistä henkilökuntaa valkoisissa takeissaan. Jostain takahuoneesta saatiin kaivettua tohtorismies, joka puki valkoisen lääkäriviitan tumman pukunsa verhoksi ja alkoi syynätä Taritan kurkkua. Siinä oli pian sitten muutama hoitaja, oppaamme Joe, autonkuljettajamme sekä pari satunnaista potilasta kurkkimassa lääkärin olan yli uteliain ilmein, mitä nielussa näkyi.

Taritan aiemman tiedon, tulkin ja lääkärin analyysin perusteella diagnoosi ja hoitotoimenpiteet saatiin määriteltyä ja tyttö ohjattiin muutaman tunnin antibioottitiputukseen paria kerrosta ylemmäs. Käytävät matkalla huoneeseen olivat jostain syystä ilman valoja, joten hortoilimme pimeässä portaisiin kompastellen ja spontaanisti kiroillen. Tunnit tiputuksen aikana menivät yllättävän nopeasti, sillä taisin hieman nukahtaa Taritan vieressä vapaana olevalle hoitovuoteelle. Onneksi Elina sentään piti potilaalle seuraa. Pääasia kuitenkin oli, että seuraavana päivänä Tarita oli jo huomattavasti paremmassa kunnossa, joten epäilystä herättävistä olosuhteista huolimatta tiibetiläislääkärien ja hoitajien ammattitaito taisi olla pätevällä tasolla. En ehkä kuitenkaan hakeutuisi kyseiseen sairaalaan esim. kampanjahintaiseen aivokirurgiseen operaatioon.

Torstai 7.5.

Paluu Shigatsesta Lhasaan sujui leppoisasti ja hieman nopeammin kuin edellisen päivän yhdeksän tunnin automatka, sillä emme pysähtyneet matkan varrella yhtä usein. Nappailimme silti tietä reunustavista komeista vuorista muutamia kuvia ja kävimme lounaalla oppaan jo etukäteen sopimassa paikassa. Homma näyttää toimivan niin, että tietyillä reittien varrella olevilla ravintoloilla on sellainen sopimus matkatoimistojen kanssa, että juuri heidän paikkaansa tuodaan turistit syömään. No, tämä oli meille ihan ok, kunhan ruoka vain oli hyvää ja järkevän hintaista. Ja kyllä se useimmiten olikin, joskin keittoliemen seassa lilluva kokonainen kana ei saanut vettä nousemaan kielillemme erityisen vuolaasti.

Perjantai 8.5.

Jälleen yhtä sadistisen aamuherätyksen ja maisemarikkaan automatkan jälkeen löysimme itsemme maailman korkeimmalla sijaitsevan järven, Namtson rannalta. Se on käsittämättömän suuri, noin 70 kilometriä pitkä ja 30 leveä vesialue yli 4500 metrin korkeudessa, jonka vastarannasta ei sen kirkasta vettä katsoessa ole tietoakaan. Epätodellisen kauniiden lumihuippuisten vuorien reunustaessa järven toista laitaa ei ole vaikea kuvitella, miksi hengellisyyttä kaipaavat ihmiset ovat nähneet paikassa jotain pyhää. Se on uskomattoman kaunis.

Mutta kuten tällaisten paikkojen luonteeseen Kiinassa kuuluu, oli sielläkin toki myös odottamassa kaupustelijoiden, kojujen, myymälöiden ja puliveivareiden armada. Erehdyin kuvaamaan erään teltan alle jätettyä irtonaista jakin päätä ja vain sekunneissa paikalle oli juossut tiibetiläismies käsi ojossa, huutaen toista englanniksi osaamaansa sanaa: ”Money, money!”. Toinen oli ”Back, back!”, kun kävelin hänestä piittaamatta tieheni. Jos en saa Suomesta kesällä töitä, hommaan jostain jotain kiintoisaa nähtävää, kuten Jari Sillanpään näköisen lantun ja pistän sen teltan alle tien viereen, mennen itse kykkimään pusikkoon odottamaan kameran kanssa liikkuvia ohikulkijoita. Jonkun erehtyessä kuvaamaan lanttuani ryntään pusikosta ja vaadin kymmenen euron maksua. Luotan muiden suomalaisten olevan minua keskimääräistä kuuliaisempaa ja maksualttiimpaa väkeä, joten kesätienestini lienevät taatut.

Illalla, palattuamme Lhasaan kävimme Elinan kanssa syömässä eräässä melko hyvässä intialaisravintolassa (söin jakinlihalasagnea, varsin oivaa), jossa tapasimme mukavan israelilaisveikon, Itzikin. Hänkin oli matkustelemassa Tiibetissä, mutta ei ollut kohdannut yhtä hyvää tuuria oppaansa ja matkajärjestelyidensä kanssa kuin me, joten hän tiedusteli mahdollisuutta liittyä ryhmäämme pariksi päiväksi. Valitettavasti maastoautomme oli jo nyt täynnä, joten emme voineet auttaa, mutta jäimme kuitenkin juttelemaan ja tutustuimme kaveriin illan aikana paremmin. Poliittinen korrektius on muuten veikeä asia, huomasin, kun en tiennyt pitikö hänen mustalle ja sarkastiselle holokaustivitsilleen nauraa vai ei. Vakava aihe, hauska kaveri.

Lauantai 9.5.

Lauantaille ja sunnuntaille edessä oli toinen yön yli tehtävä retki, nimittäin Bayin kaupunkiin Lhasasta itään. Matkalla oli lyhyesti sanottuna upeimmat maisemat, mitä olen koskaan nähnyt. Alkumatkasta korkeammalle vuorten väliin noustessamme pyrytti lunta ja näkymät olivat tutun kotimaiset, mutta eteenpäin ajettuamme sadealue jäi taaksemme ja tietä alkoivat reunustaa kuvaukselliset metsäiset vuoret ja jokimaisemat. Laitan Picasaan kuvia, mutta valitettavasti ne eivät voi kertoa edes puoliksi sitä silmäkarkin määrää, mitä matkan varrella eteemme avautui. En tiennyt Tiibetissä olevan niin monipuolinen ja upea luonto: tällaisissa tapauksissa on mukavaa, ettei matkakohteesta ole tehnyt niin perusteellista ennakkotutkimusta. On mukava yllättyä positiivisesti.

Bayissa ei illalla tapahtunut mitään ihmeellistä, jos ei oteta lukuun sitä, kun kävimme Elinan kanssa paikallisessa nettiluolassa tarkistamassa postimme. Paikallinen nuoriso oli kokoontunut parinsadan neliön hämärään huoneeseen pelaamaan Counter-Strikeä ja World of Warcraftia tupakkaa polttaen ja limua juoden. Kai se aina terveellisempi vaihtoehto on, kuin klubeilla tai baareissa humaltuminen? Tajusin rahallisen suhteellisuudentajuni muuten hieman heikentyneen, kun huomasin olevani näreissäni 7 yuanin tuntimaksusta netin käytölle. Kiina-hinnat ovat ilmeisesti käyneet päähäni, sillä Suomessa 70 sentillä ei saisi edes vilkaista montaakaan asiaa kohti.

Sunnuntai 10.5.

Kyllä, takaisin Lhasaan samaa reittiä. Pysähdyimme matkalla muutamassa paikassa ottamassa kuvia ja vierailimme eräässä kylässä paikallisen perheen talossa. Paikka oli toki turistien vakiokohde ja homma aika organisoitua, mutta oli silti ihan mukava kokemus nähdä paikallista – joskin hieman varakkaampaa – sisustusta ja maistella tiibetiläispurtavia. Maistoin ensimmäistä kertaa matkan aikana tiibetiläisten kuuluisaa jakinvoiteetä ja totesin maun yhtä oksennusmaiseksi, kuin kaikki kuulemani kuvaukset olivat antaneet ymmärtää. Käteeni tungettu keitetty peruna ja rieskamainen leipä chilikastikkeella tosin olivat aivan hyväksyttäviä. Maksoimme lähtiessämme tavan mukaan vähän tippiä talon väelle ja kuvailimme vielä ennen maastoautoon nousemista paikallisia ihmisiä. Tuntuu hassulta tunkea kamera jonkun naaman eteen ja laittaa kuva nettiin vain siksi, että tämä näyttää erilaiselta ja asuu eri maassa.

Illaksi Lhasassa olimme sopineet viettävämme rentoa aikaa paikallisen yöelämän sylissä, sillä ehtoo oli oleva viimeisemme yhdessä. Kutsuimme myös Itzikin mukaan, joten yön jo laskeutuessa Lhasan ylle keinuimme porukalla Nro. 88 –nimisessä yökerhossa, siemaillen jostain takahuoneesta kaivettua, pölyisestä pullosta tarjoiltua Absolut Vodkaa - eihän sitä nimittäin aina jaksa viskiä juoda. Valot kävivät hiljalleen hitaiksi, musiikki kääriytyi tajunnan ympärille ja yhteinen vaihe elämäämme kastettiin valmiiksi lukuisten nostettujen maljojen voimin. Yö oli lopulta mahtava, kiitos ;)

Maanantai 11.5.

Parin tunnin syvien unien jälkeen olikin aika ponnahtaa pirteästi pystyyn, pakata kassit ja lähteä lentokentälle. Tiibet oli täten näiltä osin nähty ja jokaisen oli määrä jatkaa Chengduun palattuamme omille teilleen. Kävin noukkimassa varaamani junalipun matkatoimistosta ja neljän aikaan iltapäivällä istuin jo junassa odottaen sen nytkähtävän liikkeelle kohti Kunmingia. Suojelusenkelini eivät ilmeisesti tahtoneet minun matkustavan tyystin yksin, sillä Chengdun rautatieasemalla tapasin mukavan brittikaverin, Tomin, joka myös oli matkalla tähän Yunnanin pääkaupunkiin, jolla oli lippu samaan vaunuun kanssani, ja joka itse asiassa oli jopa menossa samaan hostelliin, kuin mihin itse olin aikonut suunnata. Juttelimme illan ajan niitä näitä, maisemia katsellen ja matkakokemuksia vaihtaen, kunnes unen varhainen tulo yllätti minut yhdeksän aikaan illalla ja oli aika nukahtaa kiskojen kolinaan. Aamun valjettua olin saapunut Kunmingiin. Mitä seuraavaksi?

 

tiistai, 5. toukokuu 2009

Tiibetiin 2.-3.5.

Olimme Chongqingissä lopulta siis tiistaista lauantaiaamuun. Se oli mukava pysähdyspaikka tajunnan reväyttävän jokiristeilyn jälkeen, mutta miljoonakaupungin saasteet alkoivat parin päivän jälkeen käydä voimille. Välillä tuntui, että kaduilla liikkuessa hengitti sisään pelkkää pakokaasua. Piilolinssini olivat lauantaiaamuna niin sumeat, etten nähnyt siristelemättä rautatieaseman opastekylttejä. Teki siis hyvää jatkaa matkaa.

Otimme junan Chongqingistä Chengduun, jossa vaihdoimme illalla lähtevään Lhasan junaan. Turvatarkastuksessa tupakkaa polttelevat kiinalaispoliisit syynäilivät passit, matkustusluvat ja junaliput läpi ja ottivat niistä valokuvat, jonka jälkeen kaikki kamat piti tuttuun tapaan laittaa läpivalaisuun. Kuten varoituskylttikin neuvoi, on tärkeää ettei kukaan vie junaan pommia, revolveria tai syövyttävää happoa.

Löysimme Taritan kanssa makuupaikkamme kuuden hengen hytistä neljän tiibetiläisen kera ja minä olin tietysti niin onnekas, että sain toisen seinustan ylimmän pedin. Se tuli tarkoittamaan mitä mielikuvituksellisimpia akrobaattisia suoritteita, jotta sänkyyn edes pääsi. Matkaseuranamme hytissä oli noin kolmissakymmenissä oleva pariskunta, parikymppinen tyttö ja arviolta 70-vuotias paappa. Katri, Elina ja Jari olivat maksaneet omista junalipuistaan hieman enemmän, mikä tarkoitti tilavampaa neljän hengen hyttiä suljettavalla ovella ja paksummilla sängyillä kokonaan eri vaunussa. Kiivetessäni illan päätteeksi nukkumaan ja lähes menetettyä tajuntani alapuolellani nukkuvan papparaisen sukkahien voimasta, kaduin ehkä hetken halvempaa hyttivalintaani. Kiskojen kolistessa ja unen hiljalleen tullessa olosuhteilla ei kuitenkaan ollut enää niin väliä. Olin matkalla Tiibetiin.

Lähes kahden vuorokauden matka oli jotenkin hyvin rauhoittava ja ehkä jopa meditatiivinen kokemus. Katselin junan ikkunasta, kun maisemat vaihtuivat Shaanxin maakunnan hiekkaisista puutarhoista Tiibetin ylängön ruskeisiin aroihin ja Lhasaa lähestyttäessä lumen peittämiin vuoriin. Asumattomien erämaiden ja jakkilaumojen katselu voi olla uskomattoman koukuttavaa puuhaa, ei tarvitse oikeastaan tehdä muuta. Kiehtovaa tällaisessa matkanteossa on myös sen perinpohjaisuus: se kestää ja siinä on nähtävä jonkinlainen itseisarvo, jotta siitä voi nauttia. Perille pääseminen on sivutuote.

Ylitimme parhaimmillaan 5000 metrin korkeuden merenpinnasta ja se kyllä kieltämättä alkoi tuntua jo päässäkin. Junaemänniltä sai hengitysletkuja, jotka pystyi kytkemään hyttien lisähappiventtiileihin, mikä olisikin ollut mukava juttu, jos omani olisi toiminut. No, selvisin jotenkuten ilmankin, joskin Chongqingistä mukaani ottama flunssa ei tehnyt korkeaan ilmanalaan sopeutumista yhtään helpommaksi. Lhasaa lähestyttäessä laskeuduimme hieman alemmas ja olo helpottui hitusen. Perille tuleminen olikin lopulta yllätys, sillä olimme yllättäen Lhasan asemalla kaksi tuntia aiemmin, kuin mitä vaunujen digitaaliopasteet olivat väittäneet. Pakkasimme mielipuolisella kiireellä rinkkojamme junahenkilökunnan hoputtaessa meitä ulos ja yhtäkkiä seisoimme pöllähtäneinä Lhasan rautatieasemalla. Ilma oli kirkas, taivas sininen ja aurinko paistoi. Yksikään päivä muualla Kiinassa ei ollut näyttänyt tältä.

Sekoiltuamme kamojemme kanssa asemalla ja vartijoiden hätisteltyä meitä eteenpäin löysimme kiinalaisen oppaamme, joka esitteli itsensä Joeksi. Tiibetissähän ei siis saa ulkomaalainen liikkua ilman opasta, siksi hän kuului automaattisesti matkatoimistosta tilaamaamme pakettiin. Helpottavaa oli, että mies puhui hyvää englantia ja vaikutti kokeneelta: reilu viikko kielipuolen säheltäjän kanssa olisi voinut hieman latistaa matkustustunnelmaa. Joe johdatti meidät autolle, missä kuskimme ”herra Li” odotteli meitä.

Ajaessamme kymmenisen minuuttia Lhasan läpi hotellille katselin tätä omaperäistä kaupunkia. Talot olivat kaikki matalia, osin värikkäitä ja kuluneita, mutta siellä täällä oli myös joitain merkkiliikkeitä ja uudehkoja liikekiinteistöjä. Maalaiskaupungin tunnelmaa toivat oivasti kaistan laidassa pensasaitaa popsivat lehmät ja lukuisat liikenteen seassa päristelevät traktorit. Ihmisillä oli perinneasuja ja hellehattuja, liike kaupungissa vaikutti rauhalliselta ja soljuvalta. Lhasa totisesti näytti olevan omalla vyöhykkeellään kiireettömän elämänmenonsa kanssa. Illalla hotellihuoneen kylvyssä maatessani ajattelin, ettei neljän tähden majoitus tuntunut ollenkaan epäoikeudenmukaiselta suihkuttoman junamatkan jälkeen. Huomenna näkisimme Lhasan vanhaa kaupunkia ja Potalan palatsin.

 

keskiviikko, 29. huhtikuu 2009

Lastu lainehilla 26.-28.4.

Sunnuntai

Jangtse on käsittämättömän paskainen joki. Olen istuskellut aamuisen retkemme ja erittäin tarpeellisten päiväunien jälkeen muutaman tunnin kannella ja katsonut, kun ohitseni ylävirrasta on lipunut parin kaatopaikan mitalta tavaraa. Muoviroskaa, rakennusjätettä, verkkoja, biojätettä, kuolleita eläimiä, ulostetta… Ah, luonnon kauneutta! Tiesin kyllä etukäteen, että Kiina voi olla likainen maa, mutta sen todistaminen paikan päällä saa olon silti kurjaksi. Miten se yksi luennoitsija sanoikaan: ”Tällä hetkellä ei ole mahdollista valita sekä talouskasvua, että ympäristönsuojelua. Jälkimmäisen aika tulee myöhemmin.” Jees.

Aamun retki tehtiin Little Three Gorgesille erillisellä, pienemmällä jokilaivalla, johon nousimme välisataman kautta. Tämän retken koukku on Jangtseen yhtyvän Daning-joen mahtavien rotkonseinämien ja kalliomuodostelmien ihaileminen – ja kyllä ne totisesti hienoja olivatkin. Käsittämätöntä sen sijaan on, että kiinalaisturisteille pitää olla tarjolla katkeamatonta virikettä ja söhellystä kaiken aikaa, vaikka pelkissä maisemien ihailussa olisi riittävästi. Pikkulaivan kaiuttimista kuului kaiken aikaa risteilyemännän papatusta, laulua ja halpoja efektiaplodeja, jonka lisäksi kiinalaisten tietysti piti pelata korttia tai vähintään keskustella kovaäänisesti keskenään. Tämähän toki sinänsä on kannaltani kulttuurimatkailua juuri aidoimmillaan, enkä halua kuulostaa valittavalta nirppanokalta, mutta voitte kuvitella, että kun hytin ovea on tultu paukuttamaan aamuviideltä ja istut nälkäisenä ja vähän viluisena laivan kannella ainoana toiveena saada katsoa postikorttimaisemia rauhassa, ja huomaatkin sen sijaan olevasi keskellä käsittämätöntä älämölöä, musiikin renkutusta ja hihasta nykimistä, ei kiinalaisten turistikäyttäytyminen tunnu juuri silloin maailman rakkaimmalta asialta. Absurdin rajat ylitettiin kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun näin kiinalaisemännän jahtaavan laivan käytävällä saavista karkuun päässyttä kalaa, kun odotin pääsyäni vessaan. Ei siinä pystynyt enää mököttämään, vaikka olisi tahtonutkin.

 

Maanantai

Tänään oli kaksi retkeä, ensimmäinen taas heti aamutuimaan eräälle kalliosaaripagodalle ja toinen iltapäivällä Fengdun Ghost Cityyn aika lähellä Chongqingiä. Paikat olivat mielenkiintoisia nähtäviä, mutta silmiinpistäviä olivat kohteiden yhteyteen pesiytyneiden krääsäkaupustelijoiden ja elintarvikemyyjien parvet. Kokonainen temppelin sisäpiha saattaa olla täynnä halpaa rihkamaa myyviä pöytiä, täysin riippumatta siitä mitenkä monta sataa vuotta vanhoja ympäröivät kulttuuriperintörakennukset ovat. Myös kävelyreitit retkikohteisiin on tehty kaupustelijoiden reunustamiksi kujanjuoksuiksi ja joka puolelta kaikuu jokaisen kiinalaisen osaama sana: ”Hello!”. Tinkaaminen kaupustelijoiden kanssa käy muuten toisinaan myös puhtaasta viihteestä, vaikkei mitään tahtoisi ostaakaan. Järjettömistä vastatarjouksista muka-loukkaantuneet ilmeet ovat hauskaa katseltavaa ja omaa kiinankielen taitoaan on mukava testailla käytännössä. Valitettavasti kokeilut ovat myös toisinaan tarkoittaneet sitä, että kaupanteon jälkeen paikalta on tullut poistuttua tavaran kanssa, jota ei tiennyt tarvitsevansa. Kukahan se huvittelee kenen kustannuksella?

Yritimme muuten tänään, kuten eilenkin, lounastaa jokilaivamme ravintolassa, mutta se osoittautui yllättävän haastavaksi. Ei siksi, että ruoka olisi eiliseen tapaan ollut ylisuolaista ja kiireellä laitetun makuista, vaan siksi, että menu oli kadonnut mystisesti. Laivan risteilyisäntä levitteli hämmentyneen ja vähän vaivautuneen näköisenä käsiään ja osoitteli kansiota, jossa oli jäljellä enää pelkät muovitaskut. Hän sai selitettyä englannillaan jotain siihen suuntaan, että toisen laivan kokki oli vienyt listat. Me emme enää edes yrittäneet ymmärtää, mistä oli kyse, vaan pyysimme vain tuomaan jotain samaa kuin eilenkin.

Iltapäivän olen taas viettänyt laivan kannella ohi lipuvia maisemia katsellen. Ne vaihtelevat umpimetsäisistä kukkuloista kilometrien pituisiin betonilähiöihin ja liittyvät saumattomasti siihen kontroversaaliin paraatiin, jossa koko Kiina tuntuu marssivan. Mietin rannoilla näkemieni ihmisten päivittäistä elämää, heidän raatamistaan aamusta iltaan telakoilla, viljelyspalstoilla ja pienissä puodeissaan, kenkiä kiillottaessaan tai kuorma-autoa ajaessaan. Ajatus heidän arjestaan ja kokemusmaailmastaan tuntuu käsittämättömän etäiseltä, joltain josta ei saa mitenkään kiinni. Minä livun hiljaa heidän ohitseen ja he jäävät taakse, elämään elämäänsä, rakentamaan yhä suurempaa ja mahtavampaa Kiinaa. Samaan aikaan suurkaupungeissa jupit ajavat kaupunkimaastureillaan ja tienaavat päivässä näiden ihmisten vuosipalkan. Sosialismi, anyone?

Äänenpainot hytissämme ovat muuten yhä kiivaammin alkaneet penätä ripeän risteilyn päättymisen puolesta, enkä minä voi kieltää olevani osa kuoroa. Maisemat ovat olleet hienoja, mutta olosuhteet koettelevat psyykettämme. Länsimainen ihminen on lopulta aika helppo murtaa: tarvitaan vain yksi virtsalta haiseva ryhmähytti, toimimaton suihku, aikaisia aamuherätyksiä ja hinta-laatu –suhteeltaan kehnoa ruokaa. Lopun hoitaa kahvin ja internetin puute.

Tiistai

Chongqing! Olemme rantautuneet, saapuneet hostelliin, saaneet paahtoleipää ja kahvia, käyneet suihkussa ja päässeet nettiin. M-A-H-T-A-V-A-A. Risteily oli toki once-in-a-life –kokemus (kirjaimellisesti) ja arvokas pala Kiina-palapelini täytössä, mutta kyllä se jo piisasi. Tänään en aio liikahtaakaan hostellista, vaan piehtaroin sivistyneen maailman mukavuuksissa kyltymispisteeseen asti ja täytän uutisjanoni.

Viimeiseksi teoksemme risteilyllä vietimme muuten aikaa kiinalaisten kanssa karaoke-baarissa, jossa jonkun tuntemattomaksi jääneen kiinalaiskaupungin ylenmääräisesti juopunut pormestari tuli tarjoamaan meille juomaa ja haastelemaan niitä näitä. Kävi siinä puolen tusinaa muutakin maistissa olevaa kiinalaista testaamassa kuullunymmärtämistämme ja kärsivällisyyttämme yhteiskuvien ja kättelyn määrässä. Mahdottoman mukavia ja kohteliaita silti kaikki, ei siinä mitään. Erittäin outo tunne on silti huomata baarin tyhjentyneen perusteellisesti viittä yli kymmenen illalla, koska kaikki asiakkaat ovat jo kömpineet sammumispisteessä hytteihinsä. Lauloimme suomalaisvoimin karaokelistalta vielä muutamia harvoja englanninkielisiä lauluja ja yllyimmepä niiden loputtua vetämään kuoroversion Aikuisesta naisestakin. Tässä vaiheessa baarin henkilökunta tulikin sitten jo vihjaamaan, että olisi aika hipsiä hyttiin. Käsittämätöntä.

Jangtsen jokiristeily on täten siis ohi ja sitä on monessakin suhteessa vaikea unohtaa. Voin suositella sitä kaikille Kiinassa matkustaville, mutta kannattaa pohtia vähintään pariin otteeseen mitä risteilyltä haluaa. Parilla sadalla eurolla voi saada länsimaiset standardit täyttävän ja varmasti rentouttavan matkan, sillä ulkomaalaisia kuljettavat jokilaivat saapuvat reitin retkikohteisiin järkeviin aikoihin kukonlaulun koiton sijaan ja risteilyn hintaan sisältyy usein kaikki tarvittava aterioista retkiin. Me nimittäin jouduimme maksamaan monesta asiasta erikseen, koska olimme ottaneet halpapaketin. Toisaalta säästimme silti noin sadan euron verran rahaa ja näimme kiinalaislaivassa nimenomaan Kiinaa, emmekä muita länsimaalaisia. Kiinalaisten ihmisten ystävällisyys, avuliaisuus ja avokätisyys paikkaa monet puutteet ulkoisissa olosuhteissa ja saa olon matkaajana tuntemaan tervetulleeksi ja arvostetuksi, joskus ansiottakin. Lisää odotellessa.

keskiviikko, 29. huhtikuu 2009

Matkaan! 22.-25.4.

Se on alkanut. Makaan linkussa haisevan kiinalaisen jokilaivan ryhmähytin yläpedillä ja yritän saada otetta viime päivistä. Mahtava Jangtse virtaa allamme ja ympärillä kohoavat jokivarren korkeat rotkonseinämät matkalla Yichangista Chongqingiin. Olen tyytyväinen matkusteluaikamme viimein alettua, mutta tämä jokiristeily on jotain, joka olisi voinut aiheuttaa monille fataalin kulttuurishokin. Mutta aloitetaanpa loppuviikon tapahtumista ja koulun päättymisestä.

Keskiviikon läksiäisjuhlamme muuttuivat illan kuluessa omalta osaltani läpipääsemättömäksi sumuksi, jonka hälvettyä lähdimme seuraavana aamuna viimeiselle retkelle koulun kanssa Anrenin vanhaan kaupunkiin. Paikka oli pääosin 1930-luvulla rakennettu valtava kartanoalue, jonka yhteyteen oli tehty myös kylä vanhaan kiinalaiseen tyyliin. Asialla oli Liu Wen-cai, aikansa suurkapitalisti ja maanomistaja, joka palkkasi kymmeniä tuon ajan huipputaiteilijoita ja artesaaneja koristelemaan huoneensa ja irtaimistonsa. Sittemmin uusi kommunistinen järjestys kuitenkin katsoi pahalla tätä työläisten riistäjää ja koko paikka sosialisoitiin ja museoitiin. Hienoja asioita Anrenissa olikin näytillä, kuten herran vanha Ford 30-luvun alusta ja paljon hyvin säästynyttä taidekäsityötä. Oman pikantin lisänsä paikan henkeen antoi se, että siitä on museoinnin yhteydessä tehty myös sosialistisen propagandan merkkisoihtu. Tämä tarkoittaa muun muassa 60-luvulla veistettyjä sataa savipatsasta, jotka kuvaavat kuinka sorretut maatyöläiset saapuvat maksamaan veroja maanomistajaiilimadolle. Sosialistinen realismi totisesti on kommunismin lahja huumorille.

Kierroksen jälkeen kävimme syömässä sosialistisen vallankumouksen teemaravintolassa, koska koulun rehtori oli antanut ohjeet tarjota meille mahdollisimman hyvä lounas kurssin loppumisen kunniaksi. Ruoka ei onneksi ollut niin sosialistista kuin paikan perusteella olisi voinut kuvitella, muttei tosin mitään erityisen mahtavaakaan. Ateriointia säesti jättikärpästen satunnainen lentely sähköpyydykseen ja sen jälkeinen kuolinsurina.

Perjantaina oli kurssin tiimoilta edessä siis enää ”päätösseremonia”. Se tarkoitti käytännössä sitä, että kokoonnuimme kymmeneltä vakioluokkaamme, jonne saapuivat koulun rehtori, Lili sekä Amy. Meille ennestään tuntematon rehtori lausui siinä sitten muutaman sanasen ja kiitti hyvin sujuneesta kurssista. Olimme kuulemma olleet kiinnostuneita ja aktiivisia, ja tuoneet kaivattua kansainvälisyyttä kampukselle. Tarjosipa hän siinä töitäkin englanninkielen opettajina, jos vain sattuisi kiinnostamaan. No, tiedänpä minne tulla jos Suomesta ei irtoa mitään. Kunniakirjojen ja pienten lahjojen jakamisen jälkeen pihalla otettiin vielä parit valokuvat ja sitten se oli siinä. Kahden kuukauden Chinese Culture and Economy –kurssimme oli nyt päättynyt. Pakkailin iltapäivän aikana kamani hieman haikeissa, mutta kiireisissä merkeissä. Lentomme Yichangiin oli näet määrä lähteä yhdeksältä illalla, emmekä olleet tulossa takaisin. Sain kuin sainkin kaiken tavarani mahtumaan yhteen ja samaan rinkkaan, jonka kanssa olin helmikuussa saapunut. Kitarani annoin lopulta jäähyväislahjaksi Amylle, toivottavasti se sai hyvän kodin.

Suunnitelmissa oli siis lentää noin 500 kilometrin päähän Yichangiin ja ottaa sieltä jokilaiva Chongqingiin. Heti alkumatkasta tuli kuitenkin vaikeuksia, sillä ehdittyämme jo aloittaa laskeutumisen Yichangin lentokentälle tuli koneessa kuulutus, että palaamme huonon sään vuoksi takaisin Chengduun. Siellä meidät kuljetettiin yöksi johonkin laitakaupungin Agriculture and Food Hoteliin, jossa odottelimme pitkästi yli puolenyön jotakuta, joka puhuisi englantia ja antaisi meille huonekortit. Sitä ennen piti istua sivummalla katsomassa, kun satahenkinen kiinalaislauma huusi ja tungeksi vastaanottotiskillä vaatimassa omia korttejaan.  Lyhyiden yöunien ja epämääräisen aamupalan jälkeen meidät kuskattiin takaisin kentälle ja lauantaina puoliltapäivin olimme lopulta Yichangissa. Sen lentokenttä onkin muuten ensimmäinen, jonka edessä olen nähnyt laiduntavia lehmiä. Tämä siitä huolimatta, että Yichangissa on 4 miljoonaa asukasta. Kutkuttavaa.

Kuten melkein aina Kiinassa liikkuessa, saimme nytkin bussissa ystävällisiä neuvoja hieman englantia osaavilta kiinalaisilta. He neuvoivat meille missä kohtaa Yichangin keskustaa kannattaa jäädä pois bussista, jotta löytää matkatoimiston, joten noudatimme neuvoa ja menimme kyselemään risteilyn hintoja sieltä. Englanti oli tässä paikassa kuitenkin tiukassa ja länsimaisille turisteille oli ihan omat, korotetut spesiaalihinnat, joten vaihdoimme toimistoa. Siellä vaihtoehtoina oli vajaa 2000 yuanin länsimaisille tarkoitettu neljän tähden hotellilaiva aterioineen päivineen tai 800 yuanin halpisreissu kiinalaislaivassa kiinalaisturistien kanssa kiinankielisillä opastuksilla ilman lisukkeita. Valitsimme tietysti aidon budjettimatkailun hengessä jälkimmäisen, sekä tämän lisäksi 150 yuanin bussiretken Three Gorges Damille, maailman suurimmalle padolle. Saimme aikaiseksi melkoisen karusellin, kun pyysimme saada käydä hakemassa nopeasti pikalounasta ennen matkatoimiston edessä olevan bussin lähtöä. Opas lupasi meille 10 minuuttia, mutta bussi häipyikin sitä ennen ilman meitä. Sitten selvisi, että meidän pitää ottaa taksit saadaksemme bussi kiinni, joten matkatoimiston kaveri viittoi meille pari autoa toimiston eteen ja me sulloimme kaikki kamamme hirveällä kiireellä sisään. Mukaan meidän taksiimme ahtautui vielä toimiston pikkuruinen opastyttö, joka kökötti kahden rinkan puristuksissa takapenkillä ja neuvoi kuskille suuntaa. Ajettuamme ensin väärään paikkaan tavoitimme bussin lopulta toiselta puolelta keskustaa, jossa se oli poimimassa kiinalaisturisteja kyytiin. Sitten matkatoimiston tyttö maksoi taksit pois, vilkutti meille iloisesti hyvää matkaa ja lähti lampsimaan takaisin toimistolle. Välillä tuntuu, ettei tällaista säätöä voi tapahtua muualla kuin Kiinassa.

Pato oli paikan päältä nähtynä komea instituutti, eikä sen mittasuhteita oikein pysty täysin käsittämään. Se on 185 metriä korkea ja kaksi kilometriä leveä, vastaten tuotantokapasiteetiltaan 18 ydinvoimalaa. Yli miljoona ihmistä on joutunut muuttamaan pois alueilta, jonne vesi on padon vuoksi nostettu – suurin piirtein 500 kilometrin matkalta jokivartta. Bussiretkellä pääsi katsomaan patoa sekä sen päältä että korkean kukkulan lintuperspektiivistä, josta avautuu kymmenien kilometrien näkymät eri suuntiin patoaluetta. Huikeaa ja ehdottomasti näkemisen arvoista. Ympäristöihmiset tosin eivät ole olleet niin innoissaan arviolta 30 miljardia dollaria maksaneesta patohankkeesta, sillä se häiritsee Jangtsen luonnollista virtausta aiheuttaen eroosiota ja sukupuuttouhkaa tietyille eläin- ja kalalajeille. Muu kritiikki on koskenut megalomaanisen padon turvallisuutta ja sen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia pakkomuuttojen takia. Kotien lisäksi myös paljon arkeologisia kohteita on jäänyt nousevan veden alle. Minkälainen hinta puhtaasta energiantuotannosta kannattaa maksaa? Täkäläisen ilmanlaadun tuntien tänne ei soisi ainakaan lisää hiilivoimaloita.

Patokierroksen jälkeen menimme odottelemaan laivaterminaaliin illalla lähtevää risteilijäämme, joka saapuikin paikalle lopulta kaksi ja puoli tuntia myöhässä. Olimme tilanneet tietoisesti kolmannen luokan kuuden hengen hytin ja sellaisen totisesti saimme. Pujottelimme viisikerroksisen jokilaivan alimmalle kannelle kantamustemme kanssa päätyen kuluneen oven eteen, jossa oli nuhjuinen numerolaatta 1308. Oven takaa paljastui ainutlaatuisen kulttuurikokemuksen ainekset. Lattia on epätasaista, pinttyneen likaista metallilevyä, jonka vihreäksi maalattu pinta on lähtenyt kulumaan jo aikoja sitten, vuoteet ovat vanhoja kolhiintuneita puukerrossänkyjä ja ilmastointilaite rikkoutuneen katkaisijansa kanssa täysin koristeellinen. Huoneessa leijaileva haju on… sanotaanko rohkean ylikypsä ja toalettimainen. Oma vessa-suihku –yhdistelmäkoppero hytistä sentään löytyy ja se onkin varsin ok, jos on tottunut lattialla olevaan ulosteeseen ja toimimattomaan suihkun vesisuuttimeen. Olemme saaneet pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen laivaa tutkiessamme hysteerisiä ja epäuskoisia naurukohtauksia, sillä kaikki näyttää olevan yhtä lailla rempallaan. Aluksen ”supermarket” on kuuden neliön koppi, josta saa lähinnä pullovettä, kaljaa ja sipsejä. Röökit myydään haljenneesta lasivitriinistä, jota ei avaamisen jälkeen saa enää kuntoon. Olen saanut kulkea käytävillä ja portaikoissa pää kumarassa, sillä huonekorkeus ei ole aina edes 190 senttiä. Lattiat ovat jostain syystä kupruilleet osin muodottomiksi ja kaikki näyttää olevan epämääräisen likaista ja vanhaa. ”Multifuctional Roomissa ” (kaikki englanninkieliset kyltit on kirjoitettu väärin) soi antaumuksellinen karaoke, sillä kiinalaiset säntäsivät sinne heti lähdön jälkeen innokkaasti viettämään iltaa. Heidän silmiinsä kaikki laivassa näyttää ilmeisesti olevan asiaankuuluvaa ja kohdallaan. Kaiken kukkuraksi meille tultiin englantia osaavan kiinalaisturistin välityksellä kertomaan, että ensimmäinen retki huomenna starttaa kello kuusi aamulla, joten silloin pitäisi olla lähtövalmis. Ja minä kun erehdyin elättelemään kuvitelmia rentouttavasta jokiristeilystä!