Sunnuntai

Jangtse on käsittämättömän paskainen joki. Olen istuskellut aamuisen retkemme ja erittäin tarpeellisten päiväunien jälkeen muutaman tunnin kannella ja katsonut, kun ohitseni ylävirrasta on lipunut parin kaatopaikan mitalta tavaraa. Muoviroskaa, rakennusjätettä, verkkoja, biojätettä, kuolleita eläimiä, ulostetta… Ah, luonnon kauneutta! Tiesin kyllä etukäteen, että Kiina voi olla likainen maa, mutta sen todistaminen paikan päällä saa olon silti kurjaksi. Miten se yksi luennoitsija sanoikaan: ”Tällä hetkellä ei ole mahdollista valita sekä talouskasvua, että ympäristönsuojelua. Jälkimmäisen aika tulee myöhemmin.” Jees.

Aamun retki tehtiin Little Three Gorgesille erillisellä, pienemmällä jokilaivalla, johon nousimme välisataman kautta. Tämän retken koukku on Jangtseen yhtyvän Daning-joen mahtavien rotkonseinämien ja kalliomuodostelmien ihaileminen – ja kyllä ne totisesti hienoja olivatkin. Käsittämätöntä sen sijaan on, että kiinalaisturisteille pitää olla tarjolla katkeamatonta virikettä ja söhellystä kaiken aikaa, vaikka pelkissä maisemien ihailussa olisi riittävästi. Pikkulaivan kaiuttimista kuului kaiken aikaa risteilyemännän papatusta, laulua ja halpoja efektiaplodeja, jonka lisäksi kiinalaisten tietysti piti pelata korttia tai vähintään keskustella kovaäänisesti keskenään. Tämähän toki sinänsä on kannaltani kulttuurimatkailua juuri aidoimmillaan, enkä halua kuulostaa valittavalta nirppanokalta, mutta voitte kuvitella, että kun hytin ovea on tultu paukuttamaan aamuviideltä ja istut nälkäisenä ja vähän viluisena laivan kannella ainoana toiveena saada katsoa postikorttimaisemia rauhassa, ja huomaatkin sen sijaan olevasi keskellä käsittämätöntä älämölöä, musiikin renkutusta ja hihasta nykimistä, ei kiinalaisten turistikäyttäytyminen tunnu juuri silloin maailman rakkaimmalta asialta. Absurdin rajat ylitettiin kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun näin kiinalaisemännän jahtaavan laivan käytävällä saavista karkuun päässyttä kalaa, kun odotin pääsyäni vessaan. Ei siinä pystynyt enää mököttämään, vaikka olisi tahtonutkin.

 

Maanantai

Tänään oli kaksi retkeä, ensimmäinen taas heti aamutuimaan eräälle kalliosaaripagodalle ja toinen iltapäivällä Fengdun Ghost Cityyn aika lähellä Chongqingiä. Paikat olivat mielenkiintoisia nähtäviä, mutta silmiinpistäviä olivat kohteiden yhteyteen pesiytyneiden krääsäkaupustelijoiden ja elintarvikemyyjien parvet. Kokonainen temppelin sisäpiha saattaa olla täynnä halpaa rihkamaa myyviä pöytiä, täysin riippumatta siitä mitenkä monta sataa vuotta vanhoja ympäröivät kulttuuriperintörakennukset ovat. Myös kävelyreitit retkikohteisiin on tehty kaupustelijoiden reunustamiksi kujanjuoksuiksi ja joka puolelta kaikuu jokaisen kiinalaisen osaama sana: ”Hello!”. Tinkaaminen kaupustelijoiden kanssa käy muuten toisinaan myös puhtaasta viihteestä, vaikkei mitään tahtoisi ostaakaan. Järjettömistä vastatarjouksista muka-loukkaantuneet ilmeet ovat hauskaa katseltavaa ja omaa kiinankielen taitoaan on mukava testailla käytännössä. Valitettavasti kokeilut ovat myös toisinaan tarkoittaneet sitä, että kaupanteon jälkeen paikalta on tullut poistuttua tavaran kanssa, jota ei tiennyt tarvitsevansa. Kukahan se huvittelee kenen kustannuksella?

Yritimme muuten tänään, kuten eilenkin, lounastaa jokilaivamme ravintolassa, mutta se osoittautui yllättävän haastavaksi. Ei siksi, että ruoka olisi eiliseen tapaan ollut ylisuolaista ja kiireellä laitetun makuista, vaan siksi, että menu oli kadonnut mystisesti. Laivan risteilyisäntä levitteli hämmentyneen ja vähän vaivautuneen näköisenä käsiään ja osoitteli kansiota, jossa oli jäljellä enää pelkät muovitaskut. Hän sai selitettyä englannillaan jotain siihen suuntaan, että toisen laivan kokki oli vienyt listat. Me emme enää edes yrittäneet ymmärtää, mistä oli kyse, vaan pyysimme vain tuomaan jotain samaa kuin eilenkin.

Iltapäivän olen taas viettänyt laivan kannella ohi lipuvia maisemia katsellen. Ne vaihtelevat umpimetsäisistä kukkuloista kilometrien pituisiin betonilähiöihin ja liittyvät saumattomasti siihen kontroversaaliin paraatiin, jossa koko Kiina tuntuu marssivan. Mietin rannoilla näkemieni ihmisten päivittäistä elämää, heidän raatamistaan aamusta iltaan telakoilla, viljelyspalstoilla ja pienissä puodeissaan, kenkiä kiillottaessaan tai kuorma-autoa ajaessaan. Ajatus heidän arjestaan ja kokemusmaailmastaan tuntuu käsittämättömän etäiseltä, joltain josta ei saa mitenkään kiinni. Minä livun hiljaa heidän ohitseen ja he jäävät taakse, elämään elämäänsä, rakentamaan yhä suurempaa ja mahtavampaa Kiinaa. Samaan aikaan suurkaupungeissa jupit ajavat kaupunkimaastureillaan ja tienaavat päivässä näiden ihmisten vuosipalkan. Sosialismi, anyone?

Äänenpainot hytissämme ovat muuten yhä kiivaammin alkaneet penätä ripeän risteilyn päättymisen puolesta, enkä minä voi kieltää olevani osa kuoroa. Maisemat ovat olleet hienoja, mutta olosuhteet koettelevat psyykettämme. Länsimainen ihminen on lopulta aika helppo murtaa: tarvitaan vain yksi virtsalta haiseva ryhmähytti, toimimaton suihku, aikaisia aamuherätyksiä ja hinta-laatu –suhteeltaan kehnoa ruokaa. Lopun hoitaa kahvin ja internetin puute.

Tiistai

Chongqing! Olemme rantautuneet, saapuneet hostelliin, saaneet paahtoleipää ja kahvia, käyneet suihkussa ja päässeet nettiin. M-A-H-T-A-V-A-A. Risteily oli toki once-in-a-life –kokemus (kirjaimellisesti) ja arvokas pala Kiina-palapelini täytössä, mutta kyllä se jo piisasi. Tänään en aio liikahtaakaan hostellista, vaan piehtaroin sivistyneen maailman mukavuuksissa kyltymispisteeseen asti ja täytän uutisjanoni.

Viimeiseksi teoksemme risteilyllä vietimme muuten aikaa kiinalaisten kanssa karaoke-baarissa, jossa jonkun tuntemattomaksi jääneen kiinalaiskaupungin ylenmääräisesti juopunut pormestari tuli tarjoamaan meille juomaa ja haastelemaan niitä näitä. Kävi siinä puolen tusinaa muutakin maistissa olevaa kiinalaista testaamassa kuullunymmärtämistämme ja kärsivällisyyttämme yhteiskuvien ja kättelyn määrässä. Mahdottoman mukavia ja kohteliaita silti kaikki, ei siinä mitään. Erittäin outo tunne on silti huomata baarin tyhjentyneen perusteellisesti viittä yli kymmenen illalla, koska kaikki asiakkaat ovat jo kömpineet sammumispisteessä hytteihinsä. Lauloimme suomalaisvoimin karaokelistalta vielä muutamia harvoja englanninkielisiä lauluja ja yllyimmepä niiden loputtua vetämään kuoroversion Aikuisesta naisestakin. Tässä vaiheessa baarin henkilökunta tulikin sitten jo vihjaamaan, että olisi aika hipsiä hyttiin. Käsittämätöntä.

Jangtsen jokiristeily on täten siis ohi ja sitä on monessakin suhteessa vaikea unohtaa. Voin suositella sitä kaikille Kiinassa matkustaville, mutta kannattaa pohtia vähintään pariin otteeseen mitä risteilyltä haluaa. Parilla sadalla eurolla voi saada länsimaiset standardit täyttävän ja varmasti rentouttavan matkan, sillä ulkomaalaisia kuljettavat jokilaivat saapuvat reitin retkikohteisiin järkeviin aikoihin kukonlaulun koiton sijaan ja risteilyn hintaan sisältyy usein kaikki tarvittava aterioista retkiin. Me nimittäin jouduimme maksamaan monesta asiasta erikseen, koska olimme ottaneet halpapaketin. Toisaalta säästimme silti noin sadan euron verran rahaa ja näimme kiinalaislaivassa nimenomaan Kiinaa, emmekä muita länsimaalaisia. Kiinalaisten ihmisten ystävällisyys, avuliaisuus ja avokätisyys paikkaa monet puutteet ulkoisissa olosuhteissa ja saa olon matkaajana tuntemaan tervetulleeksi ja arvostetuksi, joskus ansiottakin. Lisää odotellessa.