Olimme Chongqingissä lopulta siis tiistaista lauantaiaamuun. Se oli mukava pysähdyspaikka tajunnan reväyttävän jokiristeilyn jälkeen, mutta miljoonakaupungin saasteet alkoivat parin päivän jälkeen käydä voimille. Välillä tuntui, että kaduilla liikkuessa hengitti sisään pelkkää pakokaasua. Piilolinssini olivat lauantaiaamuna niin sumeat, etten nähnyt siristelemättä rautatieaseman opastekylttejä. Teki siis hyvää jatkaa matkaa.
Otimme junan Chongqingistä Chengduun, jossa vaihdoimme illalla lähtevään Lhasan junaan. Turvatarkastuksessa tupakkaa polttelevat kiinalaispoliisit syynäilivät passit, matkustusluvat ja junaliput läpi ja ottivat niistä valokuvat, jonka jälkeen kaikki kamat piti tuttuun tapaan laittaa läpivalaisuun. Kuten varoituskylttikin neuvoi, on tärkeää ettei kukaan vie junaan pommia, revolveria tai syövyttävää happoa.
Löysimme Taritan kanssa makuupaikkamme kuuden hengen hytistä neljän tiibetiläisen kera ja minä olin tietysti niin onnekas, että sain toisen seinustan ylimmän pedin. Se tuli tarkoittamaan mitä mielikuvituksellisimpia akrobaattisia suoritteita, jotta sänkyyn edes pääsi. Matkaseuranamme hytissä oli noin kolmissakymmenissä oleva pariskunta, parikymppinen tyttö ja arviolta 70-vuotias paappa. Katri, Elina ja Jari olivat maksaneet omista junalipuistaan hieman enemmän, mikä tarkoitti tilavampaa neljän hengen hyttiä suljettavalla ovella ja paksummilla sängyillä kokonaan eri vaunussa. Kiivetessäni illan päätteeksi nukkumaan ja lähes menetettyä tajuntani alapuolellani nukkuvan papparaisen sukkahien voimasta, kaduin ehkä hetken halvempaa hyttivalintaani. Kiskojen kolistessa ja unen hiljalleen tullessa olosuhteilla ei kuitenkaan ollut enää niin väliä. Olin matkalla Tiibetiin.
Lähes kahden vuorokauden matka oli jotenkin hyvin rauhoittava ja ehkä jopa meditatiivinen kokemus. Katselin junan ikkunasta, kun maisemat vaihtuivat Shaanxin maakunnan hiekkaisista puutarhoista Tiibetin ylängön ruskeisiin aroihin ja Lhasaa lähestyttäessä lumen peittämiin vuoriin. Asumattomien erämaiden ja jakkilaumojen katselu voi olla uskomattoman koukuttavaa puuhaa, ei tarvitse oikeastaan tehdä muuta. Kiehtovaa tällaisessa matkanteossa on myös sen perinpohjaisuus: se kestää ja siinä on nähtävä jonkinlainen itseisarvo, jotta siitä voi nauttia. Perille pääseminen on sivutuote.
Ylitimme parhaimmillaan 5000 metrin korkeuden merenpinnasta ja se kyllä kieltämättä alkoi tuntua jo päässäkin. Junaemänniltä sai hengitysletkuja, jotka pystyi kytkemään hyttien lisähappiventtiileihin, mikä olisikin ollut mukava juttu, jos omani olisi toiminut. No, selvisin jotenkuten ilmankin, joskin Chongqingistä mukaani ottama flunssa ei tehnyt korkeaan ilmanalaan sopeutumista yhtään helpommaksi. Lhasaa lähestyttäessä laskeuduimme hieman alemmas ja olo helpottui hitusen. Perille tuleminen olikin lopulta yllätys, sillä olimme yllättäen Lhasan asemalla kaksi tuntia aiemmin, kuin mitä vaunujen digitaaliopasteet olivat väittäneet. Pakkasimme mielipuolisella kiireellä rinkkojamme junahenkilökunnan hoputtaessa meitä ulos ja yhtäkkiä seisoimme pöllähtäneinä Lhasan rautatieasemalla. Ilma oli kirkas, taivas sininen ja aurinko paistoi. Yksikään päivä muualla Kiinassa ei ollut näyttänyt tältä.
Sekoiltuamme kamojemme kanssa asemalla ja vartijoiden hätisteltyä meitä eteenpäin löysimme kiinalaisen oppaamme, joka esitteli itsensä Joeksi. Tiibetissähän ei siis saa ulkomaalainen liikkua ilman opasta, siksi hän kuului automaattisesti matkatoimistosta tilaamaamme pakettiin. Helpottavaa oli, että mies puhui hyvää englantia ja vaikutti kokeneelta: reilu viikko kielipuolen säheltäjän kanssa olisi voinut hieman latistaa matkustustunnelmaa. Joe johdatti meidät autolle, missä kuskimme ”herra Li” odotteli meitä.
Ajaessamme kymmenisen minuuttia Lhasan läpi hotellille katselin tätä omaperäistä kaupunkia. Talot olivat kaikki matalia, osin värikkäitä ja kuluneita, mutta siellä täällä oli myös joitain merkkiliikkeitä ja uudehkoja liikekiinteistöjä. Maalaiskaupungin tunnelmaa toivat oivasti kaistan laidassa pensasaitaa popsivat lehmät ja lukuisat liikenteen seassa päristelevät traktorit. Ihmisillä oli perinneasuja ja hellehattuja, liike kaupungissa vaikutti rauhalliselta ja soljuvalta. Lhasa totisesti näytti olevan omalla vyöhykkeellään kiireettömän elämänmenonsa kanssa. Illalla hotellihuoneen kylvyssä maatessani ajattelin, ettei neljän tähden majoitus tuntunut ollenkaan epäoikeudenmukaiselta suihkuttoman junamatkan jälkeen. Huomenna näkisimme Lhasan vanhaa kaupunkia ja Potalan palatsin.
