Keskiviikko koitti Kiinan talousasioiden parissa. Meille luennoimaan oli saapunut yliopiston professori Chen, noin viisissäkymmenissä oleva herrasmies, joka oli nuoruudessaan opiskellut Venäjää. Harashoot kaikuivatkin komeasti aamuisessa luokkahuoneessa, mutta englanti kuultiin yhä tulkin suusta.
Kolmen luentokerran opintokokonaisuus käsittää katsauksen Kiinan talouden historialliseen kehitykseen sekä nykyiseen tilanteeseen ja haasteisiin. Kuten vararehtori Denginkin luennoilla, meihin otettiin opetuksen lomassa kontaktia ja professori Chen teki useita mairittelevia huomautuksia Suomen taloudesta vertaillessaan sitä Kiinaan: teillä on rikas ja kehittynyt maa, jonka bruttokansantuote on maailmanluokkaa. Professori myös kertoi olevansa iloinen saadessaan mahdollisuuden keskustella nuoren sukupolven kanssa Kiinan taloudesta, ja että nyt voitaisiinkin pitää avoin keskustelutuokio havainnoistamme. Pienen hiljaisuuden jälkeen joku meistä sanoi, että Kiinan talous on samaa luokkaa kuin Suomessa 1950-luvulla. Keskustelutuokio päättyikin jostain syystä tähän ja luennointia jatkettiin.
Oli kiinnostavaa kuulla kiinalaisten omasta näkökulmasta Maon aikaisista törttöilyistä. Suuri harppaus ja kulttuurivallankumous myönnettiin auliisti epäonnistuneiksi ja nälkään kuolleiden kiinalaisten määrästä puhuttiin avoimesti. Valtion virallisia lukuja ei tietysti ollut, mutta professori puhui jopa 30 miljoonasta uhrista. Välissä näytettiin propagandakuvia 60-luvulta, joille professori ja tulkkikin nauroivat ääneen. Piirroskuvissa puhemies Maolle vietiin kuusimetristä maissintähkää ja elefantin kokoista sikaa, jolla kiinalaiset ratsastivat – niin suurta oli Kiinan maatalous tuolloin!
Vaikken mikään taloustieteen opiskelija olekaan, on Kiinan talous aiheena mielenkiintoinen. Opiskelinkin luentojen jälkeen muutaman tunnin Wikipediasta Kiinan talouden tunnusmerkkejä ja ongelmakohtia, jotta voisin vastata huomisilla tunneilla kysymyksiin jollain muullakin kuin kiusaantuneella hymyllä. Kiinalaisten puolelta on joka tapauksessa mitä huomattavinta kohteliaisuutta tai mitä katteettominta optimismia odottaa meiltä hyviä ulkopuolisten vinkkejä heidän talouselämänsä haasteisiin. Saisikohan sitä sivulauseessa vihjattua, ettei talouden kasvu ole kaikki kaikessa, vaan että ympäristöstä ja köyhistäkin voisi pitää huolta? Taitaa olla vähän liian radikaalia.
Muutoin viikko on kulunut aika rauhallisissa merkeissä – minuun on iskenyt jokin pieni kiinalaisflunssa. Se ei ilmene muuten kuin aamuäreänä kurkkuna ja väsymyksen tunteena, joka estää iltaisin lähtemästä puolimaratonille. Suomessa flunssa sentään on rehellinen! Popsin tänään jotain maustehyllyltä tuoksuvia kiinalaisia luontaistuotepillereitä, joita kävimme porukalla apteekista hakemassa. Samalta hyllyltä olisi saanut myös taistelevien merimursujen kuvalla myytäviä potenssipillereitä. Toivonkin, että myyjä antoi oikean pakkauksen, sillä jäykistystä kaipaa tällä haavaa vain yleisolemukseni.
Pääsin vielä tässä illalla seikkailun makuun, kun alakerrassa asuva suomalaisneito koputti järkyttyneenä ovellemme ja pyysi kainosti apua. Katala torakka oli inhalla olemuksellaan häirinnyt heidän seesteistä iltahetkeään lymyilemällä keittiön lattianrajassa. Huokaisten puin haarniskani päälle, poimin roskapussista tyhjän Coca-Cola –pullon ja kävin taistoon tätä verenhimoista tyrannia vastaan. Onnistuin musertamaan kyökissä vaanivan kyltymättömän pedon nopealla yllätysiskulla ja survoin sen armotta vasten kaakelia. Neitojen taputtaessa ja huokaillessa sankaruuteni yli-inhimillistä määrää kieltäydyin kohteliaasti minulle tarjotusta 5 yuanin torakantappopalkkiosta ja palasin yläkerran asuntooni. Minun työni täällä oli tehty, valtakunta saisi nyt nukkua rauhassa.
