Olipa reissu. Cloudland Youth Hostelin puutarhasisäpiha Kunmingin kaupungissa Yunnanissa on lähes täydellinen paikka juoda virvokkeita ja miettiä, mitä viimeisen viikon aikana on tapahtunut. Kyllä, pääsin siis ehjin nahoin Tiibetistä ja matkustin 18 tuntia junassa Etelä-Kiinaan pienen väsymyksen ja mukavan britin kanssa. Suomalaiset kurssi- ja matkatoverini jätin taakseni haikeissa merkeissä, toivottavasti näemme vielä.  En vielä tiedä, mitä seuraavaksi aion tehdä, mutta kiire ei ole minnekään. Nyt on vain rinkka, Kiina ja minä.

Viikko Tiibetissä meni niin nopeasti, etten ehkä vieläkään ole ehtinyt sulattamaan kaikkea. Käsittämättömän upeat maisemat, maanteillä vietetyt kilometrit ja vähäiset nukutut tunnit vilisivät silmissä, kun kiersimme intensiivisesti tätä maailman kattoa. Matkatoimisto oli tehnyt meille tiukkatahtisen paketin, joka sisälsi herätyssoittoja puoli seitsemältä aamulla, pitkiä maastoautoretkiä ja paljon nähtävää. Tässä matkan varrella tapahtunutta:

Tiistai 5.5.

Heräsin pää täynnä räkää ja partaterä kurkussani aivan liian varhain aamulla, mutta ajatus Jokhangin temppelin ja Potalan näkemisestä kampesi minut jotenkin ylös. Temppelin pihaan saavuttuani uskonnollisen ilmapiirin ja Burana 600:n yhteisvaikutus kuitenkin laukaisi minussa seesteisen ja rauhallisen olon. Pyhiinvaeltajat kumartelivat ja kiertelivät tämän buddhalaistemppelin aluetta mumisten mantroja, osa hyvinkin poissaolevan näköisinä. Seassa oli myös kaupustelijoita, turisteja, suitsukkeiden tuoksua sekä jakinvoikynttilävahan hajua. Sisältä temppelistä ei saanut ottaa kuvia, mutta sen katolla olevalta näköalapaikalta kyllä. Sinnekin oli tietysti pystytetty ”Real Tibetan Souvenireja” myyvä koju, mutta kaupallisuuden vaikutus ei ollut yhtä lailla latistava kuin joissain muualla Kiinassa näkemissämme temppeleissä.

Nähtyämme Jokhangin oli edessä ehkä kuuluisimman Tiibetin nähtävyyden katsastaminen, nimittäin Potalan palatsin. Pytingissä on kymmenisen tuhatta huonetta, joissa on yhteensä miljoona buddha-patsasta ja sen vanhimmat osat on rakennettu 600-luvulla. Me emme kuitenkaan tällä kertaa käyneet kaikissa huoneissa, vaan tyydyimme oppaamme Joen johdolla näkemään muutaman olennaisimman. Dalai-lama muuten asusteli Potalassa vuoteen 1959 asti, mutta pakeni tuolloin kiinalaismiehityksen vuoksi Intiaan. Ehkä hän todellisuudessa kuitenkin vain kyllästyi imuroimaan palatsin huoneita?

Illalla makasin velttona hotellihuoneessa flunssaisena kuljetun päivän jäljiltä, jaksaen ainoastaan hinautua läheiseen kiinalaisravintolaan syömään jotain. Se olikin mielenkiintoinen kokemus, sillä menu oli ainoastaan kirjoitusmerkeillä, joita en ymmärrä, ja henkilökunta puhui vain Kiinaa. Onneksi tajusin kaivaa ässän hihastani ja otin esiin Amyn meille kääntämän ”Yleisimmät sichuanilaisruoat kirjoitusmerkein, englanniksi ja suomeksi” –lapun, josta osoitin ruokalajia nimeltä 水煮肉片, ”tulista lihaa ja kasviksia”. Ja kyllähän sitä totta maar sai, kun sichuanilaisravintolassa kerran oltiin. Haukoin henkeäni chilin kanssa ja jätin lähtiessäni pöydälle parikymmensenttisen kasan paperinenäliinoja, koska tulinen ruoka sai nokkani aukeamaan perusteellisesti. Ja katso, seuraavana aamuna tulin tuntemaan oloni jo huomattavasti paremmaksi! Chilin voima oli jälleen kerran todistettu.

Keskiviikko 6.5.

Puoli seitsemältä soineen puhelinherätyksen, nälkäiseksi jättävän kiinalaisaamiaisen ja muutaman tunnin maastoautossa istumisen jälkeen istuin Himalajan vuoristossa viiden kilometrin korkeudessa jakin selässä ja katselin loputtomien etäisyyksien päähän avautuvia maisemia. Vuoria kiertävän serpentiinitien korkeimmalle kohdalle oli tehty maisemapiste, josta näkyi pätkä eräästä tiibetiläisten pyhästä järvestä sekä mainitsemani tajunnan sekoittavat vuoristomaisemat. Jakki allani oli muuten huomattavasti rauhallisempi ja sympaattisempi kaveri kuin vierelläni hihaani nykivä tiibetiläinen korukauppias, jonka hintapyynnöt laskivat sitä enemmän, mitä jääräpäisemmin törkin häntä sivummalle maisemia pilaamasta. Jakkikyydistäkin piti toki maksaa hieman, koska se oli turisteille tarkoitettu palvelu, joten en siis pyydystänyt elikkoa omin käsin vuoristosta ja kesyttänyt sitä, kuten jotkut minua tuntevat saattoivat tätä lukiessaan arvella.

Matkaa jatkettuamme laskeuduimme pyhän järven rantaan, jossa kastelin käteni ja yritin ajatella mahdollisimman hengellisiä, joka oli kuitenkin vaikeaa armottoman nälän ja kusihädän vuoksi. Lopulta annoin periksi ja pissasin tiibetiläisten pyhän järven rantahietikolle, ennen kuin jatkoimme automatkaamme. Ainakaan vielä, tämän kirjoittamishetkellä, buddhalaisten uskonnolliset voimat eivät ole kostaneet minulle maallista rikostani. Koputan puuta kolmen yuanin olutpullollani.

Matkasimme siis Shigatsen kaupunkiin Etelä-Tiibetiin, jossa yövyimme, ennen kuin palasimme seuraavana päivänä takaisin Lhasaan. Etäisyydet Tiibetissä ovat sitä luokkaa, ettei kaikkia maisemakohteita pysty näkemään yhden päivän retkinä, joten välipysähtyminen oli tarpeen. Shigatse oli vielä Lhasaakin maalaismaisempi ja verkkaisempi pitäjä, jossa traktorit puksuttelivat ja hellehattuiset ihmiset löntystelivät harvakseltaan kaduilla. Illasta ei olisi muuten mitään erityistä kerrottavaa, ellei Taritalle olisi noussut korkea kuume ja toinen puoli hänen kurkustaan turvonnut umpeen. Lähdimme Elinan kanssa seuraksi, kun opas lähti viemään Taritaa paikalliseen sairaalaan, joka oli… no, hyvin ei-länsimainen. Suttuisten, hieman käymälältä tuoksahtavien ja vähemmän kliinisten käytävien takaa löytyi vastaanottotiski, jonka takana istui hämmentynyttä, joskin ystävällistä henkilökuntaa valkoisissa takeissaan. Jostain takahuoneesta saatiin kaivettua tohtorismies, joka puki valkoisen lääkäriviitan tumman pukunsa verhoksi ja alkoi syynätä Taritan kurkkua. Siinä oli pian sitten muutama hoitaja, oppaamme Joe, autonkuljettajamme sekä pari satunnaista potilasta kurkkimassa lääkärin olan yli uteliain ilmein, mitä nielussa näkyi.

Taritan aiemman tiedon, tulkin ja lääkärin analyysin perusteella diagnoosi ja hoitotoimenpiteet saatiin määriteltyä ja tyttö ohjattiin muutaman tunnin antibioottitiputukseen paria kerrosta ylemmäs. Käytävät matkalla huoneeseen olivat jostain syystä ilman valoja, joten hortoilimme pimeässä portaisiin kompastellen ja spontaanisti kiroillen. Tunnit tiputuksen aikana menivät yllättävän nopeasti, sillä taisin hieman nukahtaa Taritan vieressä vapaana olevalle hoitovuoteelle. Onneksi Elina sentään piti potilaalle seuraa. Pääasia kuitenkin oli, että seuraavana päivänä Tarita oli jo huomattavasti paremmassa kunnossa, joten epäilystä herättävistä olosuhteista huolimatta tiibetiläislääkärien ja hoitajien ammattitaito taisi olla pätevällä tasolla. En ehkä kuitenkaan hakeutuisi kyseiseen sairaalaan esim. kampanjahintaiseen aivokirurgiseen operaatioon.

Torstai 7.5.

Paluu Shigatsesta Lhasaan sujui leppoisasti ja hieman nopeammin kuin edellisen päivän yhdeksän tunnin automatka, sillä emme pysähtyneet matkan varrella yhtä usein. Nappailimme silti tietä reunustavista komeista vuorista muutamia kuvia ja kävimme lounaalla oppaan jo etukäteen sopimassa paikassa. Homma näyttää toimivan niin, että tietyillä reittien varrella olevilla ravintoloilla on sellainen sopimus matkatoimistojen kanssa, että juuri heidän paikkaansa tuodaan turistit syömään. No, tämä oli meille ihan ok, kunhan ruoka vain oli hyvää ja järkevän hintaista. Ja kyllä se useimmiten olikin, joskin keittoliemen seassa lilluva kokonainen kana ei saanut vettä nousemaan kielillemme erityisen vuolaasti.

Perjantai 8.5.

Jälleen yhtä sadistisen aamuherätyksen ja maisemarikkaan automatkan jälkeen löysimme itsemme maailman korkeimmalla sijaitsevan järven, Namtson rannalta. Se on käsittämättömän suuri, noin 70 kilometriä pitkä ja 30 leveä vesialue yli 4500 metrin korkeudessa, jonka vastarannasta ei sen kirkasta vettä katsoessa ole tietoakaan. Epätodellisen kauniiden lumihuippuisten vuorien reunustaessa järven toista laitaa ei ole vaikea kuvitella, miksi hengellisyyttä kaipaavat ihmiset ovat nähneet paikassa jotain pyhää. Se on uskomattoman kaunis.

Mutta kuten tällaisten paikkojen luonteeseen Kiinassa kuuluu, oli sielläkin toki myös odottamassa kaupustelijoiden, kojujen, myymälöiden ja puliveivareiden armada. Erehdyin kuvaamaan erään teltan alle jätettyä irtonaista jakin päätä ja vain sekunneissa paikalle oli juossut tiibetiläismies käsi ojossa, huutaen toista englanniksi osaamaansa sanaa: ”Money, money!”. Toinen oli ”Back, back!”, kun kävelin hänestä piittaamatta tieheni. Jos en saa Suomesta kesällä töitä, hommaan jostain jotain kiintoisaa nähtävää, kuten Jari Sillanpään näköisen lantun ja pistän sen teltan alle tien viereen, mennen itse kykkimään pusikkoon odottamaan kameran kanssa liikkuvia ohikulkijoita. Jonkun erehtyessä kuvaamaan lanttuani ryntään pusikosta ja vaadin kymmenen euron maksua. Luotan muiden suomalaisten olevan minua keskimääräistä kuuliaisempaa ja maksualttiimpaa väkeä, joten kesätienestini lienevät taatut.

Illalla, palattuamme Lhasaan kävimme Elinan kanssa syömässä eräässä melko hyvässä intialaisravintolassa (söin jakinlihalasagnea, varsin oivaa), jossa tapasimme mukavan israelilaisveikon, Itzikin. Hänkin oli matkustelemassa Tiibetissä, mutta ei ollut kohdannut yhtä hyvää tuuria oppaansa ja matkajärjestelyidensä kanssa kuin me, joten hän tiedusteli mahdollisuutta liittyä ryhmäämme pariksi päiväksi. Valitettavasti maastoautomme oli jo nyt täynnä, joten emme voineet auttaa, mutta jäimme kuitenkin juttelemaan ja tutustuimme kaveriin illan aikana paremmin. Poliittinen korrektius on muuten veikeä asia, huomasin, kun en tiennyt pitikö hänen mustalle ja sarkastiselle holokaustivitsilleen nauraa vai ei. Vakava aihe, hauska kaveri.

Lauantai 9.5.

Lauantaille ja sunnuntaille edessä oli toinen yön yli tehtävä retki, nimittäin Bayin kaupunkiin Lhasasta itään. Matkalla oli lyhyesti sanottuna upeimmat maisemat, mitä olen koskaan nähnyt. Alkumatkasta korkeammalle vuorten väliin noustessamme pyrytti lunta ja näkymät olivat tutun kotimaiset, mutta eteenpäin ajettuamme sadealue jäi taaksemme ja tietä alkoivat reunustaa kuvaukselliset metsäiset vuoret ja jokimaisemat. Laitan Picasaan kuvia, mutta valitettavasti ne eivät voi kertoa edes puoliksi sitä silmäkarkin määrää, mitä matkan varrella eteemme avautui. En tiennyt Tiibetissä olevan niin monipuolinen ja upea luonto: tällaisissa tapauksissa on mukavaa, ettei matkakohteesta ole tehnyt niin perusteellista ennakkotutkimusta. On mukava yllättyä positiivisesti.

Bayissa ei illalla tapahtunut mitään ihmeellistä, jos ei oteta lukuun sitä, kun kävimme Elinan kanssa paikallisessa nettiluolassa tarkistamassa postimme. Paikallinen nuoriso oli kokoontunut parinsadan neliön hämärään huoneeseen pelaamaan Counter-Strikeä ja World of Warcraftia tupakkaa polttaen ja limua juoden. Kai se aina terveellisempi vaihtoehto on, kuin klubeilla tai baareissa humaltuminen? Tajusin rahallisen suhteellisuudentajuni muuten hieman heikentyneen, kun huomasin olevani näreissäni 7 yuanin tuntimaksusta netin käytölle. Kiina-hinnat ovat ilmeisesti käyneet päähäni, sillä Suomessa 70 sentillä ei saisi edes vilkaista montaakaan asiaa kohti.

Sunnuntai 10.5.

Kyllä, takaisin Lhasaan samaa reittiä. Pysähdyimme matkalla muutamassa paikassa ottamassa kuvia ja vierailimme eräässä kylässä paikallisen perheen talossa. Paikka oli toki turistien vakiokohde ja homma aika organisoitua, mutta oli silti ihan mukava kokemus nähdä paikallista – joskin hieman varakkaampaa – sisustusta ja maistella tiibetiläispurtavia. Maistoin ensimmäistä kertaa matkan aikana tiibetiläisten kuuluisaa jakinvoiteetä ja totesin maun yhtä oksennusmaiseksi, kuin kaikki kuulemani kuvaukset olivat antaneet ymmärtää. Käteeni tungettu keitetty peruna ja rieskamainen leipä chilikastikkeella tosin olivat aivan hyväksyttäviä. Maksoimme lähtiessämme tavan mukaan vähän tippiä talon väelle ja kuvailimme vielä ennen maastoautoon nousemista paikallisia ihmisiä. Tuntuu hassulta tunkea kamera jonkun naaman eteen ja laittaa kuva nettiin vain siksi, että tämä näyttää erilaiselta ja asuu eri maassa.

Illaksi Lhasassa olimme sopineet viettävämme rentoa aikaa paikallisen yöelämän sylissä, sillä ehtoo oli oleva viimeisemme yhdessä. Kutsuimme myös Itzikin mukaan, joten yön jo laskeutuessa Lhasan ylle keinuimme porukalla Nro. 88 –nimisessä yökerhossa, siemaillen jostain takahuoneesta kaivettua, pölyisestä pullosta tarjoiltua Absolut Vodkaa - eihän sitä nimittäin aina jaksa viskiä juoda. Valot kävivät hiljalleen hitaiksi, musiikki kääriytyi tajunnan ympärille ja yhteinen vaihe elämäämme kastettiin valmiiksi lukuisten nostettujen maljojen voimin. Yö oli lopulta mahtava, kiitos ;)

Maanantai 11.5.

Parin tunnin syvien unien jälkeen olikin aika ponnahtaa pirteästi pystyyn, pakata kassit ja lähteä lentokentälle. Tiibet oli täten näiltä osin nähty ja jokaisen oli määrä jatkaa Chengduun palattuamme omille teilleen. Kävin noukkimassa varaamani junalipun matkatoimistosta ja neljän aikaan iltapäivällä istuin jo junassa odottaen sen nytkähtävän liikkeelle kohti Kunmingia. Suojelusenkelini eivät ilmeisesti tahtoneet minun matkustavan tyystin yksin, sillä Chengdun rautatieasemalla tapasin mukavan brittikaverin, Tomin, joka myös oli matkalla tähän Yunnanin pääkaupunkiin, jolla oli lippu samaan vaunuun kanssani, ja joka itse asiassa oli jopa menossa samaan hostelliin, kuin mihin itse olin aikonut suunnata. Juttelimme illan ajan niitä näitä, maisemia katsellen ja matkakokemuksia vaihtaen, kunnes unen varhainen tulo yllätti minut yhdeksän aikaan illalla ja oli aika nukahtaa kiskojen kolinaan. Aamun valjettua olin saapunut Kunmingiin. Mitä seuraavaksi?