Wan shang hao täältä lihaskipujen ja viittä vaille murtuneen nenän takaa. Alkuviikkoni on ollut mitä mainioin, eikä vähiten siksi, että pääsin täällä Kiinassa viimein kaipaamani liikunnan makuun. Maanantain tuntien jälkeen olin nimittäin jo vetäytymässä päiväunille huoneeseeni, kun kurssikaverini tuli kertomaan ilouutisen: hänen tapaamansa tiibetiläisopiskelijat kutsuivat minut pelaamaan jalkapalloa kanssaan.
Olin aiemmin haikeasti koulun hiekkakenttää katsellen valitellut suomalaisille tovereilleni, ettei tästä vieraasta maankolkasta löydy minulle peliseuraa muukalaisuuteni vuoksi, että olisin lähikuukausien ajan tuomittu riutumaan tuskallisen hitaasti liikunnallisen ilon puutteeseen, kunnes eräänä toukokuisena aamuna minusta löydettäisiin vain kalvakka luukasa asuntolan lattialta. Nyt kuitenkin nuo kelmeät uhkakuvat haihtuivat silmänräpäyksessä, kun kirmasin asuntolalta kohti jalkapallokenttää kuin nuori orhi kevätlaitumelle pitkän ja voimallisen talven jälkeen.
Mutta minkälaiseen kieroon liemeen minut olikaan tietämättäni kastettu! Kentän toisella puolella tiibetiläisiä vastassa nimittäin seisoivat kiinalaisopiskelijat, ei epäilemättä muuta mielessään kuin tämän pienen kansakunnan urheiden toivojen täydellinen murskaaminen ja nöyryyttäminen. Minut oli juonittu keskelle valtapoliittista taistelua ja liitetty nyt lupaani kysymättä tiibetiläisten joukkoihin, saaden heiltä kentälle astuessani toiveikkaita tervehdyksiä ja ilonhuutoja. Kiinalaisten synkät katseet tunsin niskassani ja tiesin, ettei tästä ollut enää perääntymistä: länsivallat tukivat nyt tiibetiläisten itsenäisyyspyrkimyksiä, olin juuri tahtomattani antanut siitä mitä selkeimmän poliittisen signaalin. Pilvet tummenivat, peli saattoi alkaa.
En muista seuranneita tapahtumia täsmällisesti, mutta ilmassa leijuvan hiekan, adrenaliinin, silmille virtaavan hien ja joka puolella kaikuvien huutojen sekoittuessa toisiinsa kiinalaisten legioonat vyöryivät päällemme kuin kymmenmetriset aallot. Ne romahtivat niskaamme mielipuolisella voimalla ja me yritimme vastata parhaamme mukaan, tiibetiläiset ja minä. Kävimme urheasti vastahyökkäyksiin, ei voiman vaan oveluuden turvin, mutta taisto oli uuvuttavaa ja kiinalaiset sitkeitä. Lopulta, iltapäivän vaihtuessa iltaan, oli hikeä jo vuodatettu riittämiin ja taisto taukosi: 3-3.
Vetäydyimme omille puolillemme ja laskimme haavoittuneet. Minä olin iskenyt nenäni erään pienen ja livakan kiinalaisen otsaan kieltäytyessäni päästämästä tätä pallon kanssa ohitseni. Rusto oli ilmeisesti jotenkin rusahtanut ja nenävarteeni oli ilmestynyt 5 millin haava. Kiinalaisten leirissä tuhot olivat kuitenkin suuremmat, sillä moni hoivasi kipeitä varpaitaan jäätyään yliajamakseni. ”Koikkeliini!”, he huusivat närkästyneinä ja heristivät nyrkkejään.
Palasin asuntolalle tiibetiläisten kiitollisuudenosoitusten saattelemina ja mietin loppuillan kauhuissani, mihin vihoviimeiseen vyyhteen olin itseni solminut. Oliko viaton pallopelin kaipuuni nyt tehnyt minusta kansantasavallan vihollisen ja poliittisen maalitaulun? Saattaisinko enää kulkea rauhassa kampuksella, vai joutuisinko kiinalaisjoukkioiden muiluttamiksi, niin että silmälasini tallottaisiin ja minut sullottaisiin käytävän kaappiin viikonlopuksi, niin kuin kaikissa amerikkalaisissa kouluelokuvissa? Vai oliko salainen poliisi jo kenties matkalla ovelleni, mukanaan komennus viimaiselle työleirille rakentamaan junarataa kymmeneksi vuodeksi vain ruosteisen hakun ja lapion kera? Hermostuneena raotin verhojani nähdäkseni, joko armeijan tarkk’ampujien kiikaritähtäimet välkähtelivät varaltani läheisten talojen katolla.
Silloin huomasin, että kiinalaiset ja tiibetiläisethän makoilivat keskenään kampuksen nurmikolla! He oleilivat toistensa seurassa kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin mitään selkkauksia ei koskaan olisi ollutkaan. Kiukustuin ja mieleni teki huutaa ikkunasta, että mitä helvettiä, eikös tässä olla vihollisia ja itsenäisyystaistelun välikappaleita! Sitten ajattelin kuitenkin, että lienee kenties parasta antaa heidän huolehtia omista asioistaan ja yrittää rauhoittua. Luin ylikierroksilla käyvän mielikuvitukseni lääkkeeksi Elintarviketurvallisuusviraston nettisivuja, kävin suihkussa ja hipsin nukkumaan. Ennen valojen sammuttamista kurkistin vielä sängyn alle hallituksen lähettämien jättiläisvakoojatorakoiden varalta. Ei niitä kovin montaa ollut.
