Viikonloppu oli tarkoitus pyhittää epäsosiaaliselle jurottamiselle, mutta löysimmekin Jarin ja Elinan kanssa itsemme lauantai-iltana Xiong Maon rock-klubilta. Perjantaina missattu Armissan, kolmen eurooppalaiskaverin indie-bändi, soitti siellä viimeisen keikkansa ja pitihän tapahtuma käydä todistamassa, kun meidät sinne kerran varta vasten kutsuttiin. Bändin ranskalaislaulaja Sebastien nimittäin on tulkkimme Mao Xi:n ystäviä, ehkäpä juuri siitä syystä että Xi itse on naimisissa ranskalaisen miehen kanssa. Kansainvälinen juoni siis sen kuin tiheni, ja me viattomat suomalaiset yritimme pysyä kärryillä tästä kaikesta!
Xi on muuten ohimennen mainiten ollut meistä suomalaisista kovastikin kiinnostunut, kysellen maastamme vaikka mitä ja tarjoten vinkkejään Chengduun tutustumiseksi. Tällaiset puskasta revityt suomalaiset eivät tietysti voisi toivoa parempaa, saadessaan näin mitä arvokkaimman kontaktin kaupungin haltuunottoon! Olemme toki omasta puolestamme olleet myös mitä joviaaleinta seuraa antamalla käytännön näytteitä suomalaisesta suorapuheisuudesta ja viinanpersoudesta.
Keikka oli joka tapauksessa kiinnostavaa nähtävää ja paikka oli kiinalaisten lisäksi täynnä Chengdussa asuvia keskieurooppalaisia. Sain myös muistutuksen asioiden suhteellisuudesta, kun baaritiskillä kanssani jonotti noin 220-senttinen ranskalaismies kiristävä pikkutakki päällään. Ja minä kun luulin olevani nähtävyys naurettavien 192 senttimetrini kanssa!
Xi esitteli meitä keikan päätyttyä sinne tänne ja ranskalaiset nimet vilahtelivat korvasta sisään, poistuakseen pian liukkaasti toisesta ulos. Kävimme myös katsastamassa paikan hämyisen yläkerran, joka oli vinkeää nähtävää. Raukeat kiinalaisporukat makoilivat hopeanvärisillä sohvilla valkoiseksi maalatussa huoneessa, jossa dj soitti Macbookinsa kautta tähän mennessä kuullusta musiikista ehdottomasti trendikkäintä. Tai enpä minä nyt mikään elektronisen musiikin asiantuntija ole, mutta kyllä tämä kama tavaratalojen kiinalaisjollotuksista poikkesi. Sohvapöydiksi huoneeseen oli leikattu suurista öljytynnyreistä puolikkaat; sisustus oli sekoitus viileää minimalismia ja jonkinlaista dekadenttia futurismia. Xi kertoi meille huoneessa olijoita katseltuaan, että paikka oli ilmeisesti homojen kohtauspaikka: Chengdu kuulemma on Kiinan homosuvaitsevaisin kaupunki. Eurooppalaisia ei tässä huoneessa jostain syystä kuitenkaan näkynyt: lievät keskimääräistä heterompaa porukkaa, saattaisi joku perussuomalaispoliitikko toiveikkaasti ajatella.
Tovin rupateltuamme vaihdoimme tyystin toisenlaiseen maailmaan, kun Xi johdatti meidät miehensä kanssa aivan lähistöllä sijaitsevaan Le Café Panameen. Jo kadulle asti kuului ja näkyi paikan välitön ilonpito ja korea valaistus: ihmiset tanssivat keskellä hurmaavasti sisustetun kahvilatyyppisen baarin, joka oli kuin pieni pala Pariisia Chengdun yössä. Keikalla olleet ranskalaiset olivat monet nyt kokoontuneet tänne ja jatkoivat muutamien kiinalaisystäviensä kanssa illanviettoa. Kyllä me suomalaisetkin sinne mahduimme, ujosti tiskin viereen seisoskelemaan ja ihmettelemään kaikkia niitä värejä ja valoja, naurunremakkaa ja välittömyyttä. Minuun teki suuren vaikutuksen paikan yhteisöllisyys ja vilpitön elämänilo, ja mielessäni läikähtikin lämmin veljeyden tunne kaikkia näitä ihmisiä kohtaan. Tunsin heihin suurta henkistä yhteenkuuluvuutta ja koin jakavani heidän kanssaan yhteisen maailman. No, taisi sillä neljännellä oluellakin olla asian kanssa jotain tekemistä, mutta silti!
Ammennettuamme aistimme täyteen pikku-Pariisin tunnelmaa lähdimme hyvillä mielin ajoissa kotiin, sillä edellisiltainen karaokekokemus tuntui vielä nahoissamme. Poikkesimme erään korealaistyylisen barbeque-talon kautta ja ihmettelimme miten sen asiakkaat saattoivat vielä olla hengissä niiden suola- ja maustemäärien jälkeen. Tilasimme katkarapu-, nauta-, kanansiipi- ja kinkkuvartaita, mutta kaikkea ei tullut syötyä sudennälästä huolimatta. Jos oikein tarkkaan kuunteli, saattoi sydämen kuulla anovan rinnassa hiljaa armoa sen yskiessä käsittämättömien glutamaatti- ja rasvamäärien kanssa. Jouduimme siis vielä nälkäisinä koukkaamaan terveysruoalle MacDonaldsiin.
Sunnuntai oli melko leppoista hengailua. Kävimme Wanda Plazalla Ito Yokadon tavaratalossa ihmettelemässä Naisten päivän kulutushysteriaa samalla, kun teimme ruokaostoksemme ja poikkesimme lounaalle. Olemme aina Wanda Plazalla (meistä lähin ostoskeskus) käydessämme koittaneet uutta ravintolaa ja tällä kertaa päädyimme Desibaoon, Deutsche Bier und Mahlzeitiin. Eipä ollut riemulla rajaa, kun tähän saksalaisittain sisustettuun paikkaan astuessamme vastaan tuli kiinalaisia tarjoilijoita bayerilaisiin kansallisasuihin ja hattuihin sonnustautuneina! Odotin innokkaasti myös pöydälle hanuria soittamaan hyppäävää viiksekästä kiinalaista nahkahousut jalassaan, mutta sain pettyä. Ruoka oli silti hyvää.
Päivän kiintiöselkkaus saatiin aikaiseksi, kun erehdyin kysymään tarjoilijatyttöseltä, missä wc on. Tämä ei ymmärtänyt englantia, vaan pakeni hihitellen muiden työntekijöiden luokse. (Hihityshän Aasiassa usein tarkoittaa hämmennystä ja epätietoisuutta.) En kokenut kuitenkaan mahdolliseksi vetäytyä asian edessä, vaan seurasin ja jatkoin kyselemistäni. Edes paikalle raahattu vuoropäällikkökään ei ymmärtänyt toilet-sanan merkitystä, ennen kuin keksin elekielenä käyttää kiertoilmausta käsien pesemisestä. En tiedä olisinko kehdannut sitä aidompaa tarvetta alkaa elehtiä. Loppu kuitenkin hyvin ja minut ohjattiin oikeaan paikkaan.
Loppusunnuntain teinkin kämpillä Suomeen meneviä rästihommia ja päivittelin kuvagalleriaa. Ensi viikolla täällä pitäisi mennä 20 astetta puhki, saa nähdä mitä muuta viikko tuo tullessaan. Terveisiä kotiin ja wan an!
