Olisihan se pitänyt arvata. Istuessani täydessä keskustabussissa kuorsaavan kiinalaisen vieressä havahduin yhtäkkiä siihen, etten ollut bussimatkan aikana hämmästellyt mitään. En ollut juuri kiinnittänyt erityistä huomiota persikanoksa kädessä matkustavaan tyttöön, tämän puheripuliseen ystävättäreen, saati harmaaseen pikkutakkiin ja valkoisiin ajohansikkaisiin pukeutuneeseen kuljettajaan. Liioin eivät silmäni olleet jääneet kiinni bussin editse henkensä kaupalla kaahaaviin mopoilijoihin. Olin alkanut kiinalaistua!
Tai ehkä olisi liioiteltua sanoa, että alkaisin ison nenäni ja minimaalisen kielitaitoni kanssa olla sulavasti integroitunut tähän yhteiskuntaan, mutta jotain on silti tapahtumassa. Suurin uutuudenviehätys ja innostus Chengdua kohtaan on alkanut kadota, säähän ja lämpötilaan ei ole enää juuri kiinnittänyt huomiota. Koulun nurkat ovat tuttuja, samoin reitit keskustaan ja läheiseen kaupunginosaan. Hassua, miten nopeasti sitä rutinoituu ja tottuu asioihin. Olen yhä useammin huomannut olevani syvästi omissa ajatuksissani sen sijaan, että kiinnittäisin kaiken huomioni ympäristööni.
Se on toisaalta sääli, sillä usein juuri silloin ihminen taitaa olla onnellisimmillaan, kun hän unohtaa itsensä ja omat ongelmansa. Siksi matkustaminen ja uusien asioiden näkeminen kai on niin palkitsevaa – mieli saa lomaa oman itsen ympärillä pyörivistä ajatuksista. Lueskelin netistä hieman kulttuurishokista ja kuvaukset tyypillisestä ensimmäisestä kuukaudesta osuvat kyllä yksiin omien kokemusteni kanssa. Sen aikana kaikki uudessa maassa on tuoretta ja jännittävää, aurinko paistaa ja ihmiset hymyilevät. Asiat sujuvat hienosti ja syvä harmonia vallitsee kaiken elollisen kesken. Olut on halpaa, naiset kauniita. Tämä on kaikki hyvin totta. (Paitsi ettei täällä paista aurinko).
Sitten koittaa kuulemma kriisivaihe: asiat alkavat ärsyttämään. Ääliö taksikuski pyytää ylihintaa, vastaantulijat eivät tajua olla tuijottamatta, vesi on aina loppu automaatista, mistään ei saa ruisleipää. Kahvi on kammottavaa, kommunikointi vaikeaa ja kaduilla aina likaista. Itse en ehkä ole vielä näin syvällä kriisin suossa, vaikka kaikki nämä asiat potentiaalisiksi itkupotkuraivarin aiheiksi tunnistankin. Lähinnä olen huomannut olevani viime aikoina väsyneempi kuin ensimmäisinä Kiinan viikkoinani, enkä ole enää jokaisen hämmästyttävän asian kohdalla saanut hallitsematonta sormellaosoittelu- ja mölinäkohtausta.
Juttelimme asiasta suomalaisten kesken ja kehitimmekin toimintasuunnitelman, jonka mukaan lypsämme Chengdusta ja sen lähialueista kurssimme vapaa-aikana kaiken mahdollisen nähtävän irti. Koluamme läpi huvipuistot ja temppelit, joenvarret ja lähiöt, nappaamme vieraita busseja vaarallisiin kaupunginosiin ja hukuttaudumme neonvalokujille yön vietäviksi. Mitä vain, jottemme unohtuisi asuntolaan valittelemaan pitkäveteistä kohtaloamme. Valitettavasti Chengdu ei ole kuitenkaan Kiinan jännittävin kaupunki, vaan hyvinkin rento ja tasasykkeinen paikka, joten kaikkein mielikuvituksellisimmat seikkailut ja retket jäänevät Kiinassa vietetyn aikamme loppupuolelle. Silloin näet matkustamme kurssin päätyttyä koko toukokuun maata ristiin rastiin ja jätämme rutiinit ja tutut nurkat taaksemme.
Tämänkertainen blogikirjoitukseni siis taitaa olla jonkinlainen välitilinpäätös ja uuden suunnan haku Kiinan matkalleni. Kuherruskuukausi kansantasavallan kanssa on nyt vietetty ja maata täytyy alkaa katsella analyyttisemmin ja määrätietoisemmin, mikäli siitä haluaa saada mahdollisimman paljon irti. Kokemani alkuinnostuksen rauhoittuminen on ymmärtääkseni luonnollinen ja väistämätön osa ulkomailla asustelua. Tämän en kuitenkaan halua tarkoittavan yhtään sen vähempää kirjoittelua, kuin tähänkään asti, vaan aikeeni on jatkaa matkani dokumentointia entiseen tapaani. Haluan uskoa, että on mahdollista pitää silmänsä alati auki kaikelle uudelle ja olla sokaistumatta ympärillä oleville vaihtoehdoille, vaikka arki tuttuine kuvioineen mitä tahansa muuta väittäisikin. Kiinasta on pintaa raaputtamalla paljastunut huikeita näkymiä ja aion tiirailla vielä paljon syvemmälle. Kuullaan taas pian.
