Rauhallisestihan se meni, viikonloppu nimittäin. Pääsimme jo vähän jännityksen makuun lauantaina keskustaa kohti matkatessamme, kun tie oli alkumatkasta tukossa ja liikenne kaoottisessa tilassa. Barrikadeille nousseiden kansanjoukkojen sijaan tukoksen syyksi osoittautuikin tavallinen kiinalainen liikennesolmu. Se oli tässä tapauksessa kahden kahdeksankaistaisen kehätien liittymäkohdassa ja kirjaimellisesti täynnä autoja. Busseja, henkilöautoja, koppimopoja, kuorma-autoja… Täysin motissa keskelle risteystä sulloutuneina. Bussimme pääsi odottelun jälkeen livahtamaan kevyen liikenteen väylää pitkin risteyksen ohi, mutta moni muu ei ollut yhtä onnekas. En tosin nähnyt yhtään kiukkuista kiinalaista puimassa nyrkkiään autonsa ikkunasta, joten kai he lienevät tottuneet absurdissa liikennekaaoksessa istumiseen.
Aiottu puistoretkemme jäikin tyngäksi, kun unohduttuamme valokuvailemaan joenrantaan ja käytyämme syömässä oli pimeä jo ehtinyt laskeutua. Emme silti jääneet tyhjin käsin kokemuksista, sillä saimme ravintolassa todistaa kiinalaista illanviettoa: kaksi humalaista kymmenen hengen seuruetta saivat mekastuksellaan aikaan pienen tinnityksen. Ilakointiin kuului jonkinlainen peli, jossa heristetään nyrkkiä kaverin kanssa ja huudetaan sanoja yhä kovempaa ja kovempaa, kunnes jompikumpi voittaa. Sitten juodaan vähän olutta ja jutellaan kovaäänisesti, kunnes pelataan taas. Mahtavaa!
Sunnuntaina olimme päättäneet käydä yhdessä keskustan korkeista rakennuksista katselemassa maisemia. Torni oli 30-kerroksinen hotelli, jonka ylimmässä kerroksessa oli näköalaravintola. Satuimme paikalle viitisen minuuttia ennen ravintolan aukeamista, emmekä olleet nälkäisiä, joten napsimme pikaisesti vähän kuvia ja hipsimme karkuun, ennen kuin meitä revittäisiin pöytään istumaan. Pitää ehdottomasti palata toisena kertana hieman pidemmäksi aikaa ihailemaan maisemia, sillä Chengdun mittakaava hahmottui korkeuksista melko tehokkaasti. Tajusin vasta silloin, etten ole koskaan aiemmin käynyt yhtä suuressa kaupungissa.
Päivästä ei ole muuta kummempaa kerrottavaa, paitsi että söin japanilaisessa ketjuravintolassa pääni sekaisin. Chilin raikastavaan vaikutukseen mieltyneenä tilasin menusta nimittäin neljällä varoittavalla pikkuchilin kuvalla varustettua risottoa, joka kyllä olikin freesiä kamaa. Yleensä chilin syömisestä tulee sellainen terävä ja miellyttävä olo, mutta nyt taisin vetää yliannostuksen. Rentouduin tuoliini täysin, pääni liikkui hidastetusti ja puheen tuottamiseen piti keskittyä huolellisesti, jotta ymmärrettäviä lauseita syntyisi. Samalla minun oli hyvä ja lämmin olla, ja auringonsäteet tanssivat ilmassa leijailevien pölypalleroiden kanssa. Jostain kuului laulua, ihmiset hymyilivät, minä hymyilin heille takaisin.
Ellen tietäisi chilin syömisen vapauttavan elimistössä endorfiineja, olisin epäillyt kokin livauttaneen ruokaani jotain muutakin kuin perinteisiä risottotarvikkeita. Chilinkäytön sanotaan tuottamansa mielihyvän takia aiheuttavan jopa henkistä riippuvuutta, jota en kyllä lainkaan ihmettele. Toivottavasti en vuosien päästä löydä itseäni rähjäisenä kadulta varastelemasta autostereoita ja ohikulkijoita, vain saadakseni rahat seuraavaan chiligrammaan.
Tänään maanantaina jatkoimme Kiinan asioiden opiskelua otsikolla Chinese Science and Technology ja iltapäivän vietimme jälleen kielen opiskelun parissa. Tällä kertaa tosin kiipesimme kiinanopettajamme Amyn kanssa tuntien ajaksi asuntolan katolle nauttimaan lämmöstä, sillä mittari pyöri jossain 25 asteen tienoilla. Aurinko paistoi kevyen pilviverhon takaa ja ensimmäiset suojakertoimet piti hieroa naamaan. Katselimme siinä vaatteita vähentäessämme ja maisemia ihaillessamme, että tännehän voisi nättinä iltapäivänä tuoda pari vilttiä, stereot ja vähän sihijuomaa. Otettaisiin rennosti, kuunneltaisiin musiikkia, nautittaisiin elosta. Sitten Amy vihjasi, että voisimme keskittyä taas opetukseen. Ilonpilaaja.
